Askartelua, taidetta ja työtä – Jälleenlöydetyt diat osa 5
17/05/2021
Lastentarhamuseossa kohdataan!
31/05/2021
Jälleenlöydetyt diat - osa 6
Vähän toisenlainen projekti
Kuvassa on neljä poikaa leikkimässä pihalla työnnettävällä autolla. Ohjaajan kädet ovat ratissa nopeusmittarin takana ja kolme kaveria työntää takaa turvakaaren tapaisesta rakenteesta. Autossa on paljon yksityiskohtia. Aivan etummaisena on puskuri ja sen yläpuolella jäähdyttäjän säleikkö. Etupyörien päällä on punaiset lokasuojat ja niiden yläpuolella etuvalojen lamput. Konekopan takaosassa on kohouma, johon on sijoitettu nopeusmittari. Takapyörien päällä on myös lokasuojat. Pojat näyttävät iloisilta ja leikkiin keskittyneiltä.
Tainionkosken päiväkodin kellariin oli rakennettu monitoimihuone, jota kutsuttiin myös peuhupaikaksi, jossa lapsilla oli mahdollisuus leikkiä varsin vapaasti. Sinne oli varattu myös karkeamman askartelun nurkka höyläpenkkeineen ja materiaalihyllyineen sekä hiekka- ja vesileikkialtaat Toisella puolen huonetta oli kiipeilyköysi, roikkumisrenkaat ja puolapuut. Yhdellä seinällä oli hyvin valaistu parimetrinen piirustelualusta.
Tätä tilaa käytin myös epäkuntoisten leikkivälineiden korjausverstaana. Höyläpenkillä oli jo jonkin aikaa ollut pihaleikeissä rikkoutuneet puiset nelipyöräiset vankkurit huoltoa odottamassa. Olin aloittanut niiden korjaamisen irrottamalla vankkurin akselit pyörineen. Kerran eräs poika otti ne lattialle ja pani laudanpätkän akseleiden päälle. Hän istui itse laudalle ja potki lattiasta vauhtia kärryyn. Tämä kiinnosti hetken, mutta rakennelma oli hutera ja hankala käyttää. Siihen tuli pari muutakin lasta ja pienen neuvottelun jälkeen lapset tulivat minun luokseni ja kertoivat ideansa: ”Tää lauta ei meinaa pysyä paikallaan. Voisit sie naulata sen kiinni.”
Ajatus oli mielestäni toteuttamiskelpoinen ja yhdessä etsimme hyllyltä alustaksi sopivan levyn ja lasten avustuksella ruuvasin akselit siihen kiinni. Kärry toimi uudessa muodossaan pari päivää, kunnes joku keksi, että se olisi hauskempi, jos sitä voisi ohjata. Lasten lähetystö tuli taas luokseni ja esitti kysymyksen: ”Osaisit sie tehä kääntyvät.” Tutkimme asiaa yhdessä ja huomasimme, että toisessa akselirakenteessa oli valmiina reikä, josta akselin voisi pultata alustalevyyn niin, että etuakselia voi käännellä. Akselin päihin kiinnitettiin narunpätkät, joista vetämällä etupyörät kääntyivät.
Nyt kärry vietiin ulos pihaleikkeihin, mutta pian siinä paljastui uusia puutteita. Varsinkin pojat olivat sitä mieltä, ettei se ole hyvä auto, koska sitä ohjataan kuin hevosta. ”Osaisit sie tehä siihen ratin”, kuului seuraava kysymys. Pienellä kokeilemisella sekin onnistui, mutta koska käytettävissä oleva mäki oli varsin vaatimaton, lapset halusivat työntää autoa pihalla. He yrittivät ensin työntää ohjaajan selästä, mutta se oli hankalaa niin kuljettajalle kuin työntäjällekin. Pojat keksivät, että siihen pitää tehdä turvakaari, mistä voi työntää. ”Osaisit sie Seppo tehä semmosen?” Tutkimme taas yhdessä rakenteellisia mahdollisuuksia. Nopeasti huomattiin, ettei suoraan alustalevyyn naulattu kaari kestä. Kaaren tukirakennelmia kehitettiin yrittämällä ja erehtymällä, kunnes se alkoi pysyä paikoillaan.
Turvakaaresta tuli niin leveä, että pari, kolme lasta kerrallaan mahtui työntämään vauhtia ohjausvuorossa olevalle. Näin vauhti kasvoi eikä työntäminen ollut enää kovin raskasta. Lapset leikkivät autollaan ahkerasti ja oppivat nopeasti jakamaan työntämis- ja ohjausvuorot keskenään. Jossain vaiheessa lapset alkoivat puhua, että auto olisi kyllä hienompi, jos siinä olisi nokka ja konepelti. ”Osaisit sie Seppo tehä?”
Nokkapeltiä suunniteltiin taas yhdessä lasten kanssa, kunnes päädyttiin kaikkia tyydyttävään ratkaisuun, jonka arvelin osaavani toteuttaa. Seuraavaksi keksittiin, että autossa pitäisi olla lokasuojat. Se olikin jo vaativampi toive. Mistä me nyt sellaiset saataisiin. Kaiken maailman rojulaatikosta löytyi muovipotta ja pyörätön lasten kottikärryn kuuppa, jotka halkaisemalla saimme juuri neljä lokasuojiksi sopivaa kaarevaa kappaletta. Murehdin etukäteen sellaisten muoviosien kiinnittämisen vaikeutta, mutta lapsille se ei ollut mikään ongelma: tarpeeksi monta kerrosta leveää maalarinteippiä piti lokasuojat hyvin paikoillaan. Vähitellen autoon lisäiltiin muita tarpeellisia osia, nopeusmittari, etulamput, etusäleikkö ja lopuksi vielä jarrutkin.
Auto oli ahkerassa käytössä koko syksyn. Talveksi se vietiin varastoon ja keväällä otettiin taas käyttöön. Seuraavana syksynä auto oli edelleen lasten käytettävissä, mutta se ei enää kiinnostanut samalla tavalla kuin aikaisemmin. Auto oli ollut erityisesti kuusivuotiaiden lasten kevätprojekti. Ahkerimmat ideanikkarit olivat siirtyneet kouluun. Seuraavan syksyn eskarilapset eivät kokeneet sitä omakseen. Se oli vain vähän kummallinen kapistus, jonka hienouksiin uusilla lapsilla ei ollut mitään kosketuspintaa eikä tunnesuhdetta ja sillä leikkiminenkin tuntui hankalalta. Talven tullen auto joutui romuttamolle parin pahan kolarin jälkeen.
1970-luvun puolen välin aikoihin emme vielä puhuneet lasten projekteista. Tämän lasten piha-auton rakentamisen vaiheissa oli kuitenkin jo myöhemmän projektityöskentelyn keskeisiä elementtejä idullaan. Tämä projekti oli aika erikoinen. Siinä lapset ideoivat ja leikkivät, ja aikuinen toteutti ja konkretisoi ideat lasten kanssa neuvotellen. Oliko se aito lasten projekti, vai toteutinko siinä omia leikkimisen ja nikkaroinnin tarpeitani. Tahtoisin uskoa, että annoin siinä aikuisen tekniset taidot ja kapasiteetin lasten käyttöön. Sen myötä lapset saivat mieleisensä leikkivälineen ja he pitivät sitä omanaan.
Tämä projekti avasi silmämme sille, mikä merkitys tunnesuhteella on lasten toiminnalle. Auto toimi leikkivälineenä hyvin niin kauan, kun sen kehittelyssä pitkään mukana olleet lapset leikkivät sillä. Auto ei kiinnostanut niitä lapsia, joille omakohtaista tunnesuhdetta autoon ei ollut syntynyt. Siis opimme sen, että intensiivisen leikin ja muunkin osallistumisen kehittymiseen tarvitaan vahva, myönteinen tunnesuhde käsillä olevaan toimintaan ja sen juoneen. Tähän havaintoon perustui myöhempi kehyskertomusidea. Kun kehyskertomus oli lasten mielestä jännittävä tai edes kiinnostava, sen juoni suorastaan imaisi kaikki lapset puuhailemaan yhteiseen tarinamaailmaan.
Seppo Sarras
Varhaiskasvatuksen alalla mittavan uran tehnyt Seppo Sarras valmistui lastentarhanopettajaksi Oulun lastentarhaseminaarista vuonna 1973. Hän täydensi opintoja ensin Oulun yliopistossa 1973-1974 ja myöhemmin vielä Joensuun yliopistossa 1985. Työuran hän aloitti Imatralla päiväkodinjohtajana 1974. Vuonna 2003 Sarras siirtyi Helsinkiin, ensin Kallion päivähoitoalueen päälliköksi ja sitten Päivähoidon vastuualueen kehittämiskonsultiksi.
