Lastentarhamuseon kulttuurivartit syksyllä 2026
21/08/2026
Aamunkoiton portin Neitsyt Maria. Kuva: Ulla Tschurbanoff
Taivaassa lentävä kala – lapsen ihmettelyä katsomusten äärellä
- Mikä sie oot horoskoopissa?
- Mie oon vaaka.
- Entä sie?
- En mie oo varma. Taian olla Neitsyt Maria.
Lasten keskustelut ovat usein yhtä aikaa arkisia, mielikuvituksellisia ja ainutkertaisen syviä. Lapsen maailmassa pienet ja suuret pohdinnat solmiutuvat luontevasti osaksi leikkiä. Lapsi ei lokeroi elämäänsä uskonnollisiin, filosofisiin tai arkisiin aiheisiin. Moninaiset sisällöt kuuluvat samaan ihmettelyn elonpiiriin. Samalla lapsuuden todellisuus ei ole kaikille samanlainen. Hanna Rothman kuvaa aikanaan karulla tavalla lasten arkea:
“Kun ilma oli lämmin, kylpivät nuo nuhraiset paljasjalat varpusten tavoin katujen pölyssä tai teuhasivat valvontaa vailla kujilla ja pihoilla. Talvisin he taas kyyhöttivät monissakin kodeissa vilusta värjöttäen sieluiltaan surkastuneina.”
Kuvaus muistuttaa siitä, miksi varhaiskasvatuksella on alun perin ollut niin vahva sivistyksellinen ja inhimillinen tehtävä: tarjota lapselle turvaa, lämpöä ja mahdollisuus kasvuun.
Lapset tutkivat itse askarreltua kirkon pienoismallia Ebeneserin lastentarhassa 1960-luvulla. Pöydällä on myös hiihtävä tonttu. Lastentarhamuseon valokuvakokoelma.
Oma polku varhaiskasvatukseen
alkoi jo lapsuudenkodissani. Äitini oli itäsuomalainen perhepäivähoitaja. Hän kaulitsi pulikalla sultsinan kuoria ja hyräili virsiä tai lastenlauluja. Ei liene siis sattumaa, että yläasteella ilmoitin haluavani opettajaksi, lastentarhanopettajaksi. Vuosi oli 1983. Siihen aikaan se oli keskustelua synnyttävä valinta, poikkeuksellinenkin.
Valmistuin lastentarhanopettajaksi Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksesta ja myöhemmin kasvatustieteen maisteriksi Oulun yliopistosta. Työskentelin pitkään ortodoksisessa päiväkodissa luterilaisena lastentarhanopettajana.
Joensuulaisessa päiväkoti Pääskyssä opin näkemään konkreettisesti, miten hengellisyys muuntui teoiksi: tuohuksen sytyttämiseksi, ristin suutelemiseksi, eleiksi ja sanoiksi. Mustassa viitassaan Isä Kalevi leikki päiväkotilasten kanssa Kuka pelkää mustaa miestä -leikkiä. Pappismunkki Paavali kirjoitti aikanaan, ettei kirkossa ole ulkonaista muotoa, joka ei samalla ilmentäisi henkeä. Sama pätee kasvatukseenkin. Ulkoiset tavat ja käytännöt voivat kantaa mukanaan arvoja ja merkityksiä, jotka auttavat lasta ymmärtämään maailmaa.
Katsomus osana ihmisyyttä
Varhaiskasvatuksessa puhutaan nykyisin katsomusinklusiivisuudesta. Se tarkoittaa kokonaisvaltaista ihmis- ja lapsikäsitystä, jossa henkisyys, hengellisyys ja katsomuksellisuus tunnistetaan osaksi ihmisyyttä ja lapsuutta. Kun mitään ihmisyyden ulottuvuutta ei suljeta pois, lapsella on mahdollisuus kasvaa ihmisenä, jonka katsomukselliset ja kulttuuriset tarpeet tulevat huomioiduiksi (Poulter & Lamminmäki-Vartia, 2025).
Katsomusleikkivälineistö. Valmistanut Katja Meriluoto. Kirkkohallituksen omistuksessa.
Kuva: Ilkka Tahvanainen
Paperista ja langoista valmistettu kameli ja ratsastaja. Lastentarhamuseon esinekokoelma.
Esinetunnistekuva: Eliisa Jäntti / Lastentarhamuseo
Ajatus ei ole uusi Jo varhaiset lastentarhan kehittäjät korostivat, ettei kasvatuksen tulisi tähdätä ensisijaisesti ulkoisiin suorituksiin, vaan lapsen kokonaisvaltaiseen kehittymiseen. Kuten Henriette Schrader kirjoittaa:
“Elämän tulee lastentarhassa enemmän tähdätä lapsen kykyjen luonnolliseen, sisäisen kehityksen edistämiseen, kuin näkyvien tulosten saavuttamiseen. Jälkimmäiset ovat lastentarhaiässä saavutettavissa ainoastaan sielunkykyjen varsinaisen voiman kustannuksella.”
Tämä ajatus resonoi vahvasti myös nykyisessä varhaiskasvatuksessa. Lapsi omaksuu uutta, jossa tunteet, kokemukset, kehollisuus ja ihmettely kietoutuvat kokonaisuudeksi. Aikuisen tehtävä ei ole kiirehtiä kohti näkyviä tuloksia, vaan pysähtyä, kuunnella ja mahdollistaa.
Kun Ebeneserin lastentarha perustettiin yli sata vuotta sitten, tavoitteena oli tukea lapsen kasvua kokonaisena ihmisenä – ei vain tiedollisesti, vaan myös sydämen ja luonteen tasolla. Ajan hengessä raamatunkertomukset, laulut ja yhteiset hetket kehystivät päivien toimintaa.
Samalla varhaisissa lastentarhoissa elettiin todeksi myös toisenlaista moninaisuutta. Lapsille tarjottiin kurkistuksia ”yhteiskuntaan”. Tehtiin retkiä postitoimistoon, torille tai lampolaan. Näiden kokemusten kautta lapset kohtasivat luokkaeroja, tutustuivat erilaisiin ammatteihin ja elämänmuotoihin.
Myös kulttuurinen uteliaisuus oli läsnä, vaikka sitä ei kutsuttukaan vielä moninaisuudeksi. Lapsille esiteltiin eri alueita ja kansoja esineiden, kuvien ja leikin kautta. Tavat olivat aikansa näköisiä ja saattoivat korostaa erilaisuutta tämän päivän näkökulmasta, mutta taustalla oli pyrkimys avartaa lapsen maailmaa ja lisätä ymmärrystä siitä.
Monet lastentarhan käyneet muistavat vuosikymmenten jälkeen laulut enkeleistä ja kertomukset Jeesuksesta, mutta myös kokemukset yhteisestä tekemisestä ja retkistä. Useat pitivät niitä lohduttavina ja toivoa antavina.
Lasten alttarikaappi Härnösandin tuomiokirkossa. Kuva: Ilkka Tahvanainen
Moskeija Mostarissa, Bosnia-Hertsegovina. Kuva: Ilkka Tahvanainen
Tilat, jotka puhuvat
Kun viipyilemme esimerkiksi kulttuuriperintökohteessa, voimme yhdessä luoda dialogista suhdetta ympäristöön:
Mitä tilassa näkyy?
Millaista toimintaa tilaan voi kuvitella?
Mistä tila kertoo?
Viime vuosina on alettu puhua tilan ja kokijan välisestä dialogisuhteesta. Kirkot, moskeijat, temppelit ja muut katsomukselliset tilat ovat tästä kiinnostavia esimerkkejä. Niitä on joskus kutsuttu eläväksi runokokoelmiksi, tiloiksi joissa valo, materiaalit, kuvat ja hiljaisuus kertovat tarinoita.
Kun päiväkotiryhmä vierailee tällaisissa tai muissa kulttuurisissa ympäristöissä, lapset tarkastelevat oppimisympäristöä usein uteliaasti ja aistivoimaisesti. Kokemuksellinen oppiminen, maailmaan tutustuminen paikan päällä, on ollut osa varhaiskasvatuksen perinnettä pitkään.
Elämän suurten kysymysten äärellä
Lapset tarvitsevat resilienssiresursseja. Yhä useammin puhutaankin eksistentiaalisista taidoista ja merkityksellisyyskasvatuksesta, kyvystä pohtia hyvän elämän sisältöä. Keitä olemme, mikä on hyvää ja oikein, miksi elämä joskus päättyy. Näitä taitoja tarvitaan, kun maailma polarisoituu, kriisiytyy, näyttäytyy hidastuvina merivirtoina, kun elämänsuunta kaartuu odottamattomaan suuntaan. Päivitettyyn varhaiskasvatussuunnitelman perusteisiin (1.1.2026) onkin lisätty ajatus elämän lopullisuudesta: Lasten ihmettelylle annetaan tilaa, ja heidän kanssaan pohditaan heitä askarruttavia elämänkysymyksiä, esimerkiksi syntymästä ja kuolemasta.
Lastentarhamuseon kivijalassa teksti Till Guds ära! Jumalan kunniaksi! Kuva: Ilkka Tahvanainen
Kohtaamisen taito
Ehkä arvokas lapsuus syntyy juuri siitä, että kiireettömälle ja huolettomalle kohtaamiselle on aikaa ja uskallusta. Maailmaa on aina ollut monimuotoinen. Pienet lapset kohdataan kokonaisina ja arvokkaina yksilöinä, joilla on oma hengellinen ulottuvuutensa sekä omanlaisensa tapa olla ja kokea. Heitä ei pyritä muokkaamaan aikuisten rakennelmiin sopiviksi. Aikuisen rooli ei ole selittää tai keskeyttää. Leikki toimii pienen lapsen ilmaisun välineenä. Lapsen eloa ei liiaksi rajata tai järjestellä, vaan tarjotaan paikkoja, jossa leikki ja hengellisyys voivat kietoutua luontevasti yhteen. Aikuisen tehtävä on pysähtyä hetkeksi, yksinkertaisesti tarttua lapsen elämänajatuksiin ja tarkastella niitä yhdessä.
Ilkka Tahvanainen
Ebeneser-säätiön hallituksen jäsen
asiantuntija, Kirkkohallitus
Blogikirjoitus on osa julkista rahankeräystä Ebeneser-talon julkisivun korjausta varten. Keräys kulkee nimellä Eben nuttu kuntoon. Tule mukaan tukemaan julkisivukorjausta ja lahjoita. Laitetaan Eben nuttu kuntoon! Lisätietoja keräyksestä klikkaamalla tästä.
Lähteet / Lue lisää
Alander, E. (1923). Ebeneserkoti: katsaus Hanna Rothmanin ja Elisabet Alanderin laitosten 32-vuotiseen toimintaan 1890-1922. Helsinki.
Fröbel, F. (2012). Ihmisten kasvatus. Suomentanut Aili Helenius. Kirja kerrallaan.
Grünewald, E. (2016). Kirkkopedagogiikan tienviitat. Teoksessa T. Issakainen (toim.), Kotikirkko tutuksi viidellä aistilla: Kirkkopedagogiikan opas. Helsinki: Lasten keskus
Kokkonen J. & Tahvanainen I. Oman elämän ääni – katsomuskasvatus vahvistamassa kestävän ihmisyyden rakentumista. Tutkittua varhaiskasvatuksesta. Julkaistu 11.6.2021. Blogi. https://tutkittuavarhaiskasvatuksesta.com/2021/06/11/oman-elaman-aani-katsomuskasvatus-vahvistamassa-kestavan-ihmisyyden-rakentumista/ [25.8.2026].
Lastikka A-L., Arvola O., Kangas J. & Haanpää M. (2025). Avaimia yhteiseen ymmärrykseen. Kieli-, kulttuuri- ja katsomusinklusiivinen pedagogiikka varhaiskasvatuksessa. Helsinki: Gaudeamus.
Meretniemi, M. (toim.). (2007). Ebeneser 100 vuotta lasten hyväksi. Helsinki: Ebeneser-säätiö.
Opetushallitus. Ohje yhteisistä juhlista, uskonnollisista tilaisuuksista ja katsomuskasvatuksesta varhaiskasvatuksessa. https://www.oph.fi/fi/tilastot-ja-julkaisut/julkaisut/ohje-yhteisista-juhlista-uskonnollisista-tilaisuuksista-ja/ [25.8.2026].
Paavali, P. (1943). Ortodoksinen uskonnonopetus. Jämsä: Ortodoksinen veljestö.
Tahvanainen, I. (1995). Mikä ortodoksinen näky! Päiväkoti Pääsky – ortodoksisen uskontokasvatuksen ilmenemismuodot. [Pro gradu, Oulun yliopisto].
