Kun synnyin, kotikunnassani asui kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin tänään. Päiväkotia ei ollut olemassakaan. Äidit olivat usein kotona, ja jos lastenhoitoapua tarvittiin, palkattiin sivukylien tyttösiä, naapurin tätejä tai pyydettiin mummoa avuksi.

Lapsuuteni oli silti touhua täynnä.

Pihallamme sai leikkiä – toisin kuin naapurin laitetulla pihalla. Minä pidin kauppaa teltaksi viritetyn kankaan alla. Äiti antoi tyhjiä ruokapakkauksia, ja telttakauppiaan nimi oli Unsveliini-täti. Hän oli kotoisin Vuotikylästä ja yritti houkutella jokaisen ohikulkijan ostoksille.

Olin myös innokas liikkuja. Juoksin piilosilla, hypin narua ja twistiä. Viritin narun kahden puun väliin ja harjoittelin korkeushyppyä. Talvella kaivoimme naapurin lasten kanssa tunneleita lumihankiin, kunnes yksi kavereistani jäi jumiin lumen alle ja meidän piti hakea kotiapulainen pelastamaan hänet. Loikimme salaa autotallin katolta lumihankeen ja sivakoimme kansanhiihtoladulle.

Sisällä odotti ullakko, jossa vanhempien sisarusteni tavarat ja vanhat koulukirjat ruokkivat mielikuvitustani. Erityisesti jäi mieleen ruotsinkielen kirjan alku: hevonen är häst, pappi är präst, mallas är malt, kylmä är kallt. En tosin ymmärtänyt, mitä mallas tarkoittaa.

Vaihtelua leikkeihin toivat pyhäkoulu, josta sai tuolloin harvinaisia tarroja, ja pienten partiotyttöjen tonttukerho. Kun pyhäpäivinä tylsyys iski, oli pakko keksiä tekemistä. Rakensin legoilla, selasin kirjahyllyn tietokirjoja ja sairastin mielikuvituksessani milloin koleraa, milloin elefanttitautia.

Tiedon ja oppimisen halu oli kova. Onneksi pääsin aikanaan kansakouluun ja oppikouluun. Lukioon piti jo lähteä naapurikuntaan. Kirkonkylässä ei ollut lastentarhaa eikä esiopetusta ollut vielä keksitty. Jälkeenpäin mietin usein, mitä kaikkea olisin voinut oppia ja kokea, jos olisin saanut osallistua varhaiskasvatukseen. Olisin luultavasti ollut melkoinen haaste opettajalle, mutta kaipasin satuja ja tarinointia, laulua ja askartelua sekä laajempaa kaveripiiriä.

Nyt lapsuuteni kunnassa on pieni päiväkoti, jossa toimii kaksi ryhmää, sekä perhepäivähoitoyksikkö. Vuosittain syntyy vain 8–13 lasta. Kunnassa jonkin aikaa toiminut lukio on lakkautettu jo vuosia sitten, eikä ammatillista koulutusta kunnassa ole koskaan ollut. Alakoulu toimii edelleen, mutta yläkoulun opetuksen järjestäminen on vaikeutunut oppilasmäärien pienentyessä. Onneksi kunnassa on muutamia kaksoiskelpoisia opettajia.

Kunnan tilanne ei ole poikkeus. Se on yhä useamman suomalaisen kunnan arkea.

Syntyvyys on laskenut pitkään, ja monissa kunnissa lapsia on niin vähän, että varhaiskasvatuksen järjestäminen käy yhä haastavammaksi. Erityisen vaikeassa asemassa ovat kauempana kuntakeskuksista asuvat lapset. Pitkät välimatkat, pienet ikäluokat ja henkilöstön saatavuusongelmat vaikeuttavat palvelujen järjestämistä tavalla, johon kuntaliitoksetkaan eivät tarjoa ratkaisuja.

Samaan aikaan Suomen suurimmissa kaupungeissa keskustellaan aivan toisenlaisista kysymyksistä. Niissä rakennetaan yhä suurempia päiväkoteja ja kampusmaisia kokonaisuuksia, joiden eduista ja haitoista käydään keskustelua. Toisaalla taas pohditaan, miten edes minipäiväkoti voisi toimia, miten kelpoista henkilöstöä saataisiin rekrytoitua ja miten kaukana asuvat lapset voitaisiin tavoittaa.

Kontrasti on suuri, mutta tavoite on sama: jokaisella lapsella pitäisi olla mahdollisuus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen.

Varhaiskasvatus ei ole vain lasten säilyttämistä tai vanhempien työssäkäynnin mahdollistamista. Se on osa sivistyspolkua. Siellä opitaan yhdessä toimimista, ystävyyttä, kieltä, tunnetaitoja, uteliaisuutta ja oppimisen iloa. Juuri niitä asioita, jotka kantavat pitkälle koulupolulle ja myöhempään elämään.

Siksi meidän pitäisi kysyä, miten nämä oikeudet toteutuvat harvaan asutuilla alueilla. Tilat löytyvät usein pienistäkin kunnista, mutta vaikeampaa on houkutella ammattilaisia, tukea heidän osaamistaan ja varmistaa, etteivät he jää yksin. Tarvitsemme uusia toimintamalleja, joustavampia ratkaisuja sekä uudenlaisia tapoja ylläpitää ammatillisia verkostoja ja yhteisöllisyyttä.

Pohdinta ei ole uusi. Väestön keskittyminen suuriin kaupunkeihin on ollut nähtävissä vuosikymmeniä. Silti emme ole Suomessa juuri etsineet ratkaisuja yhtä määrätietoisesti kuin esimerkiksi Norjassa, jossa alueellisen saavutettavuuden kysymyksiin on panostettu pitkäjänteisesti.

Ratkaisuja kuitenkin tarvitaan. Ilman näkymää lasten hyvään oppimispolkuun, kavereihin, harrastuksiin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin viimeisetkin lapsiperheet muuttavat pois. Samalla suuri osa Suomesta hiljenee entisestään.

Muistan edelleen Unsveliini-tädin kaupan, lumitunnelit ja ullakon aarteet. Ne olivat arvokas osa lapsuuttani. Varmasti monet tämän päivän Unsveliini-tädit ja -sedät löytävät edelleen kotipiiristä hauskaa tekemistä, mielikuvitusta ruokkivia leikkejä ja omia pieniä seikkailujaan.

Mutta pelkkä hauska tekeminen ei riitä.

Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus myös laadukkaaseen oppimisen polkuun, ystäviin, yhteisöön ja uusiin kokemuksiin – riippumatta siitä, syntyykö hän kasvavaan kaupunkiin vai pieneen kuntaan kaukana keskuksista. Juuri tästä oikeudesta meidän pitäisi nyt kantaa huolta. Se on paitsi lasten, myös koko Suomen tulevaisuuden kysymys.

Arja-Sisko Holappa

Ebeneser-säätiön hallituksen jäsen
Opetusneuvos, Opetushallitus

Blogikirjoitus on osa julkista rahankeräystä Ebeneser-talon julkisivun korjausta varten. Keräys kulkee nimellä Eben nuttu kuntoon. Tule mukaan tukemaan julkisivukorjausta ja lahjoita. Laitetaan Eben nuttu kuntoon! Lisätietoja keräyksestä klikkaamalla tästä.