Lastentarhamuseossa kohdataan!
31/05/2021
Vielä kerran askartelusta ja malleista – Jälleenlöydetyt diat osa 8
14/06/2021
Jälleenlöydetyt diat - osa 7
"Lapsetko tämän ovat tehneet?"
Ovatkohan monetkin varhaiskasvattajat minun lisäkseni ihmetelleet jossain työuransa vaiheessa lasten ja aikuisten työn suhdetta toisiinsa. Minun mieltäni se rupesi askarruttamaan, kun päiväkodissa käyvät muut aikuiset, kuin lasten vanhemmat, saattoivat ihailla esillä olevia lasten töitä, että ovatko ne todellakin lasten itse tekemiä. Kyllähän ne yleensä ovat, mutta mitä se ”lasten itse tekemä” oikein tarkoittaa?
Lastentarhaseminaarissa tähdennettiin varhaisella 1970-luvulla, että askartelumalleja suunniteltaessa on pidettävä huoli siitä, että malli on sukupuolineutraali, ei liian tyttömäinen tai poikamainen. Mallin vaativuuden piti olla lasten ikätason mukainen. Lasten piti suoriutua annetusta tehtävästä ilman aikuisten apua. Harjoittelujaksoilla huomasin, että samalla, kun mallin piti sopia suurin piirtein ryhmän kaikkien lasten taidoille, tulosten pitäisi olla siistejä ja sieviä. No, käytännössähän lasten askartelun tulokset tietenkin vaihtelevat eikä se yleensä johdu sen enempää suunnittelun kuin lasten taitojenkaan puutteista. Yhteen lapsiryhmään vaan mahtuu niin monenlaisia lapsia, ettei kukaan voi suunnitella sellaisia tuokiotehtäviä, että ne olisivat samanaikaisesti kaikille lapsille sopivan vaativia ja motivoivia.
Jo opiskeluvaiheessa huomasin tähän ongelmaan vähän kärjistäen kahdenlaista asennetta. Osa lastentarhanopettajista suhtautui asiaan suvaitsevaisesti; eihän kaikilta voi vaatia yhtä hyvää suoritusta. Toinen ratkaisutapa oli, että ryhmän aikuiset, yleensä lastentarhanopettajat, korjailivat lasten töitä siistimmäksi, ennen niiden lähettämistä kotiin. Näin myös sellaisen kompromissin, että lastentarhanopettaja ohjasi oman pöytänsä ääressä yhtä tai kahta lasta kerrallaan askel askeleelta kaikissa työvaiheissa, ellei työ muuten edistynyt opettajan suunnittelemalla tavalla. Tulin joskus ajatelleeksi ääneen, että voisikohan niitä askartelumalleja suunnitella vähän erilaisia erilaisille lapsille. Varmalla äänenpainolla sain vastauksen, etteivät lapset koulussakaan voi valita tehtäviään mielensä mukaan. Ryhmän sisäinen eriyttäminen ei ehkä ollut silloisessa kansakoulussa tapana.
Omassa työssäni Tainionkosken päiväkodissa tulin huomaamaan, etteivät vakiovastaukset riittäneet ratkaisemaan ongelmaa, jos se nyt oikein ongelma olikaan. Suurpiirteinen suvaitsevaisuus saattaa pohjimmiltaan olla vähän laiskuutta tai välinpitämättömyyttä ja ylimielisyyttäkin. Itse en korjaillut lasten töitä jälkeenpäin, mutta mieltäni askarrutti tietoisuus siitä, että niin tehtiin aika yleisesti. Mietin, ketä varten päiväkodissa oikein askarreltiin ja ketä varten työn tuloksia korjailtiin. Lapsen henkilökohtainen kädestä pitäen auttaminen ja ohjaaminen tuntui sinänsä kohtuulliselta kompromissilta, mutta mahtoiko sekään apu rutiinikäytäntönä kohdistua ja vaikuttaa oikeaan ongelmaan.
Urani alkuvuosina, kun olin vielä kovin kiinni koulutukseni virittämissä ansalangoissa, pyrin huolellisella ennakkosuunnittelulla auttamaan ja motivoimaan lapsia. Mietin paljon lasten työsuoritusten teknistä toteuttamista ylipäätään niin, että tarkoituksenmukaiset välineet, hyvin valitut materiaalit ja tarkkaan harkitut työprosessit varmistivat näyttävän ja siistin tuloksen ”itsestään”. Myöhemmin tuli myös sellainen vaihe, että ennakkosuunnittelusta luovuttiin joksikin aikaa lähes kokonaan, mutta siinä lapsilta hukattiin paljon hyviä oppimisen mahdollisuuksia, kun lapset pyrkivät vain toistamaan aikaisemmin omaksuttuja kaavoja ja ratkaisuja.
Viime blogissa esittelemäni lasten auton rakennusprojekti (Blogi n:o 6) alkoi lasten omista keksinnöistä ja ideoista ja se valmistui, koska he uskoivat minun taitoihini ja luottivat siihen, että haluan heitä auttaa. Se oli myös meille aikuisille hyvin opettavainen projekti. Mutta oliko kuitenkaan mitään järkeä käyttää opettajan työaikaa lasten leikkiauton rakentamiseen.
Tavallaan idealtaan ja toteutukseltaan päinvastainen oli eräs taideprojekti, jossa aikuisen apu tuotti aivan uudenlaisen tuloksen. Päättöharjoittelujaksolla olleet opiskelijat halusivat innostaa lapset maalaamaan kaksi suurta kuvaa, kooltaan noin metri kertaa kolme metriä, joista toisessa oli talvi, toisessa kesä. Aikuiset eivät sekaantuneet millään tavalla varsinaiseen kuvien maalaamiseen. He keskustelivat kyllä lasten kanssa koko maalausprosessin ajan mm. vuodenajoista ja monista maalauksiin tulleista yksityiskohdista, mutta välttivät suorien maalausneuvojen ja -ohjeiden jakamista puhumattakaan, että olisivat itse tarttuneet siveltimiin.
Maalausten valmistuttua otin ne haltuuni, lasten luvalla tietenkin, ja leikkasin molemmat kuvat viiden sentin suikaleiksi. Suikaleet teipattiin uudelleen yhteen niin, että kesä- ja talvisuikaleet vuorottelivat. Ripustin koko paketin eteiskäytävän seinälle haitarimaisesti niin, että sisään tultaessa kuvasta näkyi kesä ja ulos lähdettäessä näkyi vain talviversio. Lapset riemastuivat ilmiöstä ja esittelivät sen vanhemmilleen ”meidän työnä” Lapsethan olivat maalanneet sen kokonaan itse. Opiskelijat saattoivat sen alkuun ja minä autoin sen päätökseen. Oliko se kuitenkin huonosti suunniteltu, koska haitariripustusta ei ollut alun perin edes suunniteltu eivätkä lapset olisi voineet omin neuvoin tehdä sitä valmiiksi, ainakaan tässä muodossa. Vai olisiko koko projekti pitänyt lopettaa maalausten valmistumiseen. Saivatko opiskelijat Tainionkosken päiväkodista huonon esimerkin.
Opettajan tehtävänä on mm. opettaminen. Silloin kai oletetaan, että opettaja hallitsee hyvin opetettavien asioiden faktat ja taustat. Varhaiskasvatuksen opettajan työ on usein myös omaa oppimista. Lasten mielenkiinto voi suuntautua yllättäville tahoille, joita ei ole suunnitelmissa ennakoitu. Olisiko silloin viisainta ryhtyä puhumaan jostain muusta ja ohjata lasten huomio turvallisemmille alueille. Imatran diadokumentaatioissa on esimerkki sellaisestakin projektista, jossa ryhmän opettaja ei aluksi tiennyt lasten kanssa aloitetusta aiheesta juuri sen enempää kuin lapsetkaan.
Käynnissä oli klassinen ”Miten ennen elettiin” -projekti. Kotiseutumuseossa käynnin jälkeen lapset halusivat rakentaa pieniä hirsitaloja leikkeihinsä. Lastentarhanopettaja Minna Karvinen ei lasten toiveesta häkeltynyt, vaan alkoi lasten kanssa tutkia hirsitalojen rakenteita ja soveltaa niitä pienoistalojen rakentamiseen. He opettelivat rakennuspiirustusten tekemistä ja mittasuhteita sekä kokeilivat erilaisia materiaaleja ja sahasivat pienoishirsiä ennen varsinaisten rakennustöiden aloittamista. Hirsimökkien rakentamisen ohella projekti jatkui muita entisen elämän ilmiöitä tutkien, mutta tuhlattiinko siinä aikaa ja resursseja ryhtymällä sellaiseen osaprojektiin, josta ei edes ryhmän aikuisilla ollut sen enempää teoreettista kuin käytännöllistäkään tietoa ja kokemusta. Oliko talon rakentaminen liian poikamainen aihe. Eikö todellakaan olisi löytynyt sellaista henkilöä, joka olisi nopeasti ja asiantuntevasti opettanut kaiken ensin aikuisille, jotka olisivat sitten voineet helposti siirtää sen tiedon lapsille, jos nyt sellaisten kokemusten jakamista kuusivuotiaille lapsille pidettäisiin ylipäätään järkevänä.
Sekaryhmissä aloitimme usein nuorimpien, 3-4 vuotiaiden lasten kanssa oman rinnakkaisen projektin, kun tiesimme tai nopeasti huomasimme, että 5-6 vuotiaiden projekti saattoi olla liian vaativa. Kuitenkin joskus, kun nuoremmillakin lapsilla tuntui olevan hyvä motivaatio osallistua yhteiseen puuhaan, sovelsimme toimintaa myös nuorimmille sopivaan tasoon, emmekä silloin kaihtaneet henkilökohtaista auttamista, jos apua tarvittiin.
Satujen kuvittamiseen liittyviä suurten kuvien maalausprojekteja voitiin myös eriyttää lasten koon perusteella. Mestaritontun seikkailujen kuvitusprojektissa pienimmät maalasivat ja askartelivat kuvan alareunaan sopivia juttuja, maan matosia, kiviä ja kasveja. Kookkaammat ja samalla vanhemmat ja motorisesti taitavammat lapset vastasivat ylemmistä vyöhykkeistä. Eräässä grafiikkaprojektissa nuorimmat tekivät yhdessä yhden suurehkon ja melko yksinkertaisen painolaatan, kun taas vanhemmat lapset tekivät useita painolaattoja eri aiheista. Onko tällainen eriyttäminen osin turhaa työtä, meneekö pienimpien mukana pitäminen hukkaan pedagogisessa mielessä. Joskus, esim. leikkiprojekteissa tarvitaan aikuisten apua turvallisuussyistä. Pitäisikö hyvä leikki keskeyttää ja hylätä, koska siinä tarvitaan hetkeksi aikuisen suurempaa kokoa ja voimaa.
En ole koskaan oikein ymmärtänyt lasten töiden korjailun perimmäistä ideaa eikä sitä varmaan enää tehdäkään. Mutta, jos lasten tulee onnistua töissään ja tehtävissään täysin ilman aikuisten apua, joudutaan ojasta allikkoon. Sellainen ehdottomuus rajoittaa aivan suotta lasten toimintaa ja sen suunnittelua. Jos ja kun lapset voivat varsin vapaasti suunnitella ja toteuttaa omia ideoitaan, he voivat joutua tilanteisiin, joista eivät omin voimin ja taidoin pääsekään eteenpäin. Aikuiset tarjoavat silloin apuaan ongelman ratkaisemiseksi. Mielestäni varhaiskasvatuspedagogiikan on oltava vähintään kaksisuuntaista. Aikuiset johtavat toimintaa niin, että viestit, informaatio ja reagointi kulkevat molempiin suuntiin aikuisten ja lasten välillä. Lisäksi kommunikaatio ja vuorovaikutus kulkee lasten kesken ja aikuisten kesken. Parhaimmillaan mukaan tulevat perheet ja koko kylä.
Lasten kasvatus ja opetus ovat tietenkin aikuisten vastuulla, ja se vaatii aikuisilta aktiivista otetta, mutta ilman lasten osallisuutta ja omaa myötävaikutusta ja motivaatiota kaikki aikuisten ponnistelut jäävät vaille kunnon tuloksia. Lapset myös kasvattavat ja opettavat toisiaan. Sen tähden aikuisten pitää huolehtia lasten osallisuuden ja toimijuuden edellytyksistä. Siinä puolestaan myös aikuisille tarjoutuu kasvun ja oppimisen mahdollisuuksia.
Viime kädessä nämä pohdiskelut liittyvät toiminnan lapsikeskeisyyden ja lapsilähtöisyyden puntarointiin. Sen vastapainoksi haluaisin nostaa myös toiminnan aikuiskeskeisyyden ja aikuislähtöisyyden arvioinnin. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia tulokulmia varhaiskasvatukseen, vaan toisiaan täydentävinä ne ovat samanaikaisesti läsnä kaikessa varhaiskasvatustyössä. Kolmantena pyöränä tässä suhteessa on lasten osallisuus ja toimijuus, joita silloinen kollegani Päivi Virkki on myöhemmin väitöskirjassaan tutkinut (Virkki, Päivi: Varhaiskasvatus toimijuuden ja osallisuuden edistäjänä, University of Eastern Finland, 2015).
Seppo Sarras
Varhaiskasvatuksen alalla mittavan uran tehnyt Seppo Sarras valmistui lastentarhanopettajaksi Oulun lastentarhaseminaarista vuonna 1973. Hän täydensi opintoja ensin Oulun yliopistossa 1973-1974 ja myöhemmin vielä Joensuun yliopistossa 1985. Työuran hän aloitti Imatralla päiväkodinjohtajana 1974. Vuonna 2003 Sarras siirtyi Helsinkiin, ensin Kallion päivähoitoalueen päälliköksi ja sitten Päivähoidon vastuualueen kehittämiskonsultiksi.
