Jälleenlöydetyt diat - osa 9

Näin lausahti paluumuuttajaäiti, kun esittelin hänelle päiväkotimme toimintaa ja sen taustalla olevaa kasvatusajattelua. Kerroin seikkaperäisesti lasten projektityöskentelystä ja näytin valittuja paloja diakokoelmastamme; kuvia suurista yhteistyömaalauksista, lasten tekemistä nukketeattereista, pihajuhlista ja kasvimaasta. Kerroin päivittäisistä satu-, laululeikki- ja musiikkituokioista, satujumpasta, pihaleikeistä ja -peleistä, uimakoulusta, talvisista hiihtokouluista ja hiihtoretkistä metsäladuilla, pihalle jäädytettävästä luistinradasta, laskiaismäenlaskusta ja lumiukkoveistoksista. Niin, ja korostin vielä jokapäiväisen leikkimisen tärkeyttä.

Niin, mutta minkälaisiin ohjausasiakirjoihin toiminta perustuu? Kuuluuko myös esiopetus sosiaalitoimen piiriin? Miten pedagogista toimintaa sitten valvotaan ja arvioidaan? Onko koko henkilökunta pätevää? Minkälainen koulutus henkilökunnalla on? Eikö päiväkodissa ole omaa pedagogista johtajaa, eikö koko kaupungissa? Ettäkö päiväkodin johtaja opettaa omaa esikouluryhmäänsä, kuka hallinnon sitten hoitaa, kuka tekee tilastot ja ruokatilaukset. Ja missä teidän ruokavarastonne on? Voiko päivittäisiin ruoka-ainetoimituksiin luottaa?

Hän ei hakenut lapsillensa päivähoitopaikkaa meidän päiväkodistamme. Hänelle oli kerrottu, että Suomessa on hyvä päivähoito- ja esiopetusjärjestelmä, mutta meidän systeemimme ei vakuuttanut; ei ollut esikoulukirjoja, ei päivittäisiä matematiikan tunteja, ei vierailevia taideopettajia, ei erikoistunutta urheilun ja liikunnan opettajaa eikä paljon mitään; tavallisia lastentarhanopettajia ja lastenhoitajia vain. No, rakennus on siisti ja piha suuri ja kaunis.

Näissä tämän kevään kirjoituksissani olen käsitellyt paljon askartelun perimmäistä olemusta. Se johtuu siitä, että näiden diadokumenttien perusteella 1900-luvun loppupuolella askartelulla on edelleen ollut varsin vankka asema varhaiskasvatuksen päivittäisessä ohjelmassamme, vaikka sen aikaisissa ohjausasiakirjoissa sillä on muita nimiä ja peiteilmauksia. Muistelija muistaa mitä sattuu ja tulkitsee tällaisia kuvakokoelmia subjektiivisella, jälkiviisaalla katseella. Miten muuten voisi ollakaan, kun koko materiaali liittyy suoraan omaan kolmelle vuosikymmenelle yhtäjaksoisesti ulottuvaan työhöni. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten sen aikaiset kollegani kuvia katselisivat ja mitä muistikuvia ne heissä herättäisivät. Toisaalta, kun näihin kuviin on tallentunut merkittävä osa koko omasta lastentarhanopettajan työhistoriastani, niiden tulkintaan vaikuttava jälkiviisauteni on erilaista kuin niiden, joiden työhistoriassa nämä päiväkodit ovat olleet lyhyempiä välivaiheita. Täysin ulkopuolisen, ehkä nuoremmankin tarkastelijan katse, tuottaisi tietenkin aivan omanlaatuisia tulkintojaan. Ymmärrän kyllä, että nämä parin, kolmen päiväkodin kuvanäytteet eivät edusta juuri muuta kuin itseään. Tiedän myös, että samantapaisia kehityskulkuja on koettu monissa muissakin päiväkodeissa kaikkialla Suomessa ja luulen tietäväni, että moni päiväkoti olisi kiittäen hyväksytty myös tapaamani paluumuuttajaäidin lapsille.

Historiallisista syistä suomalainen päivähoitokulttuuri oli pitkään varsin yhtenäistä eikä valtiovalta liiemmälti pyrkinyt ohjaamaan, saati valvomaan päivähoidon sisältöä ja pedagogista lähestymistapaa ennen kuin koko varhaiskasvatus siirrettiin Opetus- ja kulttuuriministeriön toimialaan. Aiemmissa olosuhteissa toiminta perustui yhtäältä vahvaan Ebeneser -traditioon ja toisaalta monenlaisten varsin vapaasti rönsyilevien vaihtoehtoisten lähestymistapojen paikallisiin kokeiluihin. Joihin kai imatralainenkin kehityskulku on laskettava, vaikkakin varsin kotikutoisella asenteella ja tyylillä meillä mentiin - teoria puuttui.

Kuva-aineistoni on peräisin Tainionkosken, Vuoksenniskan ja Sienimäen päiväkodeista. Samantapaisia ideoita kehiteltiin ja sovellettiin muissakin Imatran päiväkodeissa. Sen tiedän varmasti, koska olin ajoittain niissä mukanakin, mutta dokumentteja niistä ei ilmeisesti ole säilynyt tai niiden säilytyspaikka on tuntematon.

Teorian puuttuessa ajattelumme perustui vahvaan uskoon, että lapsi oppii toiminnassa ja erityisesti yhteisöllisessä toiminnassa: leikkiessään, taiteillessaan, tutkiessaan ja liikkuessaan yhdessä toisten lasten ja aikuisten kanssa. Sattumaltako tämä ajatus toistuu ensimmäisissä varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa, vai olisiko niin, että vasu-perusteet ovat vain jäsentäneet muistoni siitä, miten aikoinaan intuitiivisesti ja epätieteellisesti ajattelimme, kuka tietää. Kuvamateriaali kuitenkin viittaa siihen, että jotain sellaista siellä on tapahtunut. Tähän oppimiskäsitykseen liittyy myös Suhomlinskin vahvistama ajatus, että toiminnan motivaatioon ja siinä oppimiseen tarvitaan myös hyvä tunnesuhde käsillä olevaan aihepiiriin.

Aion jatkaa tämän kuvakokoelman tutkimista ja luultavasti kirjoitan niistä vielä syksyllä blogiin. Askartelun ontologiaa en taida enää paljoakaan pohdiskella, vaan katson, mitä muutamista projektidokumentaatioista voisi olla kerrottavaa.

Toivotan kaikille mahdollisille lukijoilleni aurinkoista ja virkistävää kesää, palaan syksyllä.