Oma huone Muumitalossa – Tarinallisen leikin lähteillä osa 7
09/05/2022
Muistatko Ebeneserin?
05/09/2022
Tarinallisen leikin lähteillä - osa 8
"Kyllä äiti ihmettelee, kun lennetään kotiin"
Tarinalliseen leikkiin olennaisesti kuuluva kehyskertomus voi löytyä sattumalta. Syksyllä 1997 eskariryhmässä aloittanut lapsi, kutsuttakoon häntä vaikka Mikaeliksi, lähti perheensä kanssa lomamatkalle Kreikkaan melko pian toimintakauden alettua. Olimme sopineet vanhempien kanssa, että halutessaan Mikael voisi palattuaan kertoa jotain lomamatkan kohokohdista ja tuoda ehkä jotain matkamuistoja nähtäväksi. Mikael olikin vanhempiensa kanssa paneutunut asiaan hienosti. Ensimmäisenä eskaripäivänä paluunsa jälkeen hän järjesti pöydälle edustavan kokoelman lapsia kiinnostavia matkamuistoja, kreikkalaisia makeisia ja keksejä, sileäksi hioutuneita kiviä, simpukan kuoria, suuria käpyjä, jonkun puun erikoisen näköisiä lehtiä ja pähkinämäisiä siemeniä, valokuvia yms. Pöydällä oli myös lapsille sovellettu antiikin myyteistä kertova kirja, josta perheen vanhemmat olivat lukeneet lapsille jännittäviä tarinoita siestan viihdykkeeksi. Mikael ehdotti, että niitä luettaisiin myös hänen ryhmänsä lapsille ruokalevon aikaan.
Myyttien kirja olikin hyvä tuliainen. Lapset kuuntelivat tarinoita keskittyneesti. Daidaloksen ja Ikaroksen kohtalo kiinnosti lapsia niin, että he halusivat kuulla sen yhä uudelleen. Tarina tuli heti myös lasten leikkeihin. Tämän kertomusversion alussa Ikaroksen isä, Daidalos, työntää lahjakkaimman oppilaansa Taloksen alas tornista, mutta Ateenan kaupungin oma jumalatar Pallas Athene pelastaa pojan taikomalla hänet töyhtöhyypäksi ennen maahan iskeytymistään. Lapset rupesivat rakentamaan suuria palikkatorneja, joiden ylätasanteelta he alkoivat pudotella pieniä nukkeja alas. Pallas Athene saapui leikeissä paikalle ja pelasti nuket. Lapset myös piirtelivät tarinan tapahtumia, ja Taloksen pudottaminen oli niissäkin selvästi innoittavin aihe.
Konnantyöstään Kreetalle karkotetun Daidaloksen labyrinttiseikkailu ja Minotauruksen kohtalo eivät sytyttäneet lasten mielikuvitusta, mutta Daidaloksen ja Ikaroksen kotiinlentämistä pohdittiin päivittäin, voisiko ihmiselle oikeasti tehdä sellaiset siivet, että niillä voisi lentää, niin kuin Daidalos ja Ikaros. ”Haluatteko kokeilla”, tulin kerran kysyneeksi. ”JOO, kyllä äiti hämmästyy, kun lennetään kotiin”.
Tässä on juuri se tarinallisen ja leikillisen toimintaympäristön ominaisuus, joka herätti keskustelua: Onko oikein mennä mukaan lasten mielikuvitusleikkeihin. Estämmekö sillä lasten asiallisempaa kehitystä ja oppimista. Tuhlaammeko aikaa ja ammattitaitoamme turhanaikaiseen leikkimiseen, kun lasten mieltä askarruttavat asiat voitaisiin selittää varsin nopeasti ja luotettavasti tunnettujen faktojen avulla ja pitääkö kuusivuotiaan lapsen kaikkea tietääkään. Olisiko käytännöllisempää erottaa leikkiminen omaksi toiminnan alueekseen, leikkipäiväksi viikko-ohjelmaan ja asiatietojen oppiminen omakseen. Osa lasten vanhemmista tuntuu yleensä aluksi kannattavan jälkimmäistä lähestymistapaa: ”Voin kyllä ostaa ne esikoulukirjat, ellei teillä ole siihen varaa.” Kun sitten siipien rakentamisen edetessä alkoi käydä ilmeiseksi, ettei kukaan pääse siivillään lentoon, joku lapsista kommentoi, että meidän äiti sanoi jo heti alussa, ettei se onnistu.
Lapset rakastavat satuja. Niiden samanaikaisesti mahdollisen kaltainen, mielikuvituksellinen ja maaginenkin maailma kiehtoo lapsia eläytymään sadun fantastisiin tapahtumiin, vaikka he samalla jollain tasolla ymmärtävätkin niiden mahdottomuuden asiallisessa tosielämässä. Mutta lapset eivät anna sen häiritä ja pilata hyvää tarinaa. Leikki on olennainen osa lapsen maailmaa ja lapset ryhtyvät mihin tahansa, missä he näkevät leikkimisen mahdollisuuden, olipa siinä aikuisjärkeä tai ei. Leikkiminen on itse asiassa yksi satuilmaisun muoto. Tässä tapauksessa lapset alkoivat suunnitella ja rakentaa Ikaroksen siipiä, leikisti, mutta oikean työn kautta. Kokeiltiin mahdollisia siipimateriaaleja ja työtekniikoita ja piirrettiin suunnitelmia ennen kuin ryhdyttiin työhön. Useimmat lapset työskentelivät pareittain yhteisen siipi-idean mukaan.
Tämä projekti ei päättynyt siihen, ettei lentäminen oikeasti onnistunut. Lapset pohtivat edelleen lentämisen mahdollisuuksia. Linnut ja lentokoneetkin lentävät. Lapset arvelivat aluksi, että he ovat liian painavia, koska pikkulinnut ainakin ovat hyvin kevyitä. Mutta Mikael todisti, että heidän lomalennollaan yhdessä lentokoneessa oli ainakin sata ihmistä samassa lentokoneessa. Niin, mutta joku tiesi, että lentokoneet ovat hurjan nopeita. Siksi ne lentävät, vaikka painavatkin paljon ja niissä on paljon suuremmat siivetkin.
Koska tässä oltiin periaatteessa oikeilla jäljillä, päätimme hiukan tutkia asiaa. Ensin punnitsimme kaikki lapset. Sitten taittelin paperiliidokin ja sekin punnittiin ja painot kirjattiin tarkasti tutkimuspöytäkirjaan. Kilojen ja grammojen suhde oli tietenkin kuusivuotiaille hyvin hämärä, mutta meille selvisi kuitenkin, että liidokin paino oli lähellä pikkulintujen painoa. Siis keveydellä täytyy olla jotain tekemistä lentokyvyn kanssa. Seuraavaksi lisäsimme liidokin painoa sinitarramöykyillä ja kokeilimme, vieläkö se liitelee. Sinitarraa lisättiin möykky kerrallaan, kunnes se ei enää liidellyt vaan putosi kuin kivi, painokin oli samalla moninkertaistunut. Joku huomasi kuitenkin, että se lensi aika pitkällekin, kunhan sitä heitettiin kaikin voimin.
Näiden leikkien ja kokeilujen johtopäätökseksi tuli, että jos joku haluaa lentää sen pitää olla samanaikaisesti tarpeeksi kevyt, tarpeeksi vahva ja tarpeeksi nopea ja sillä pitää olla isot siivet.
Terveisin,
Seppo Sarras
Varhaiskasvatuksen alalla mittavan uran tehnyt Seppo Sarras valmistui lastentarhanopettajaksi Oulun lastentarhaseminaarista vuonna 1973. Hän täydensi opintoja ensin Oulun yliopistossa 1973-1974 ja myöhemmin vielä Joensuun yliopistossa 1985. Työuran hän aloitti Imatralla päiväkodinjohtajana 1974. Vuonna 2003 Sarras siirtyi Helsinkiin, ensin Kallion päivähoitoalueen päälliköksi ja sitten Päivähoidon vastuualueen kehittämiskonsultiksi.
