Millaista on olla varhaiskasvatusikäinen lapsi koronan aiheuttaman poikkeustilan aikana?
11/01/2021
Askarteluvihko ja virikealusta – Jälleenlöydetyt diat osa 2
26/04/2021
Varhaiskasvatuksen alalla mittavan uran tehnyt Seppo Sarras valmistui lastentarhanopettajaksi Oulun lastentarhaseminaarista vuonna 1973. Hän täydensi opintoja ensin Oulun yliopistossa 1973-1974 ja myöhemmin vielä Joensuun yliopistossa 1985. Työuran hän aloitti Imatralla päiväkodinjohtajana 1974. Vuonna 2003 Sarras siirtyi Helsinkiin, ensin Kallion päivähoitoalueen päälliköksi ja sitten Päivähoidon vastuualueen kehittämiskonsultiksi. Tämä kirjoitus avaa sarjan, jonka myötä pääsemme tutustumaan 1970-90-lukujen päiväkotielämään!
Jälleenlöydetyt diat
Työskentelin päiväkodinjohtajana Imatralla 1900-luvun viimeisellä neljänneksellä. Se oli monien päivähoidon hallinnollisten ja taloudellisten muutosten aikaa. Niiden vaiheet ja seuraukset ovat hyvin dokumentoidut eikä niistä sen enempää. Päivähoitolaki (1973) asemoi vielä päivähoidon kuntien sosiaalipalveluksi, mutta sen varhaiskasvatuksellinen sisältö, tavoitteet ja pedagogiikka alkoivat myös kiinnostaa. Sosiaalihallitus julkaisi pari pientä opasta (Iloiset toimintatuokiot ja 5-6 vuotiaiden lasten kanssa käytettävät työ- ja toimintatavat, Sosiaalihallitus, 1976, sekä Kuusivuotiaiden lasten esiopetussuunnitelma, Sosiaalihallitus, 1984). Parlamentaalinen kasvatustavoitekomitea julkaisi mietintönsä 1980 (komiteamietintö 1980:31) ja Sosiaalihallitus käynnisti myös pedagogista kokeilu- ja kehittämistoimintaa (esim. Voisiko jotain olla toisin, 1990 ja STAKES:n Kuperkeikkakyyti alkaen 1992).
Muun muassa näiden valtakunnan tason kehittämistoimien rinnalla kunnissa ja yksittäisissä päiväkodeissa kiinnostuttiin arkisemmasta, sanoisinko varhaiskasvatuksen sisällön ja pedagogiikan lähikehittämisestä. Monin paikoin tutustuttiin ns. vaihtoehtoisiin lähestymistapoihin, kuten Steiner-, Montessori- ja Freinet -näkökulmiin. Sadan kielen pedagogiikka tuli tutuksi 1980-luvulta lähtien ja taidepainotteista orientaatiota opeteltiin monin paikoin. Tällaiset paikalliset kehittämisrupeamat lienee jääneet usein dokumentoimatta tai mahdolliset kirjalliset ja kuvalliset muistiinpanot ovat saattaneet kadota aikojen saatossa. Jossakin kaappien kätköissä niitä voi olla tallella, mutta niiden tekijöiden eläköitymisen jälkeen, kukaan ei enää muista tai tiedä, mistä on ollut kysymys, mihin kontekstiin ne ovat liittyneet.
Tällaiseen kotikutoiseen kehittämiseen osallistuin itsekin Imatralla työskennellessäni. Pääkohteenamme oli yhteisökasvatuksen hyvien käytäntöjen opetteleminen, johon liittyi myöhemmin lievää taidepainotustakin. Töissäni olen alusta alkaen pitänyt pientä pokkarikameraa käsillä ja näppäilin sillä diakuvia päiväkodin jokapäiväisestä elämänmenosta ilman mitään erityistä suunnitelmaa. Kuvia näytettiin sitten vanhempainilloissa keskustelun virittäjänä. Jossain vaiheessa kuvasimme myös videoita lasten leikeistä. Vähitellen kuvaamiseen tuli jäsentyneempää projektidokumentaation yritystä ja myöhemmin käytin niitä myös koulutustarkoituksiin.
Helsinkiin siirtyessäni diakotelot ja videot jäivät Tainionkosken ja Vuoksenniskan päiväkodin kaappeihin. Vuoden 2017 vaiheilla virisi idea koota kuvista jonkinlainen katsaus 1900-luvun lopun varhaiskasvatukseen ja aloin kysellä, vieläkö dioja on tallessa. Sain kuulla, että Tainionkosken päiväkoti on lakkautettu ja purettukin, eikä kukaan tuntunut tietävän, mitä dioille oli tapahtunut. Vuoksenniskan päiväkodissa oli ollut parikin perusteellista remonttia ja henkilökunta oli kokonaan vaihtunut, eikä kukaan muistanut kuvia nähneensä.
Keväällä 2018 sain viestin, että erään päiväkodin kellarista oli löytynyt suuri nimelläni varustettu laatikko, jossa oli diakoteloita. Sain pian laatikon haltuuni, ja sieltä löytyi toista tuhatta kadoksissa ollutta diaa suloisessa sekamelskassa. Niiden aikajärjestykseen saattaminen oli melkoinen urakka ja samalla kiinnostava aikamatka omaan työhistoriaani. Selvitystyön aikana sain Imatralta uuden viestin, että kaupungin arkistossa oli joitain kuvia Sienimäen päiväkodista, jotka voitaisiin luovuttaa Lastentarhamuseolle. Vielä vähän myöhemmin kerrottiin Vuoksenniskan päiväkodilta, että vuosikausiksi kiinnijuuttuneen kaapinoven takaa oli avattaessa paljastunut suuri määrä dialaatikoita ja muuta materiaalia. Kävin hakemassa nekin ja toden totta, niiden joukossa oli koko joukko myös minun etsimiäni kuvia.
Kuvat ovat laadultaan vaihtelevia ja aihepiireiltään hyvin sekalaisia. Kaikki nämä diat olen nyt järjestänyt niin, että sain valituksi n. 300 edustavinta diaa ajan ja aihepiirin mukaan. Kirjotin kuviin kommenttini, jotka kertovat pieniä tarinoita lähinnä lasten yhteisöllisestä projektityöskentelystä ja imatralaisen varhaiskasvatuksen pedagogisesta kehityskaaresta, alkaen vuodesta 1975 ja päättyen 1990-luvun lopulle. Viimeiseen asti olin toivonut, että Tainionkosken päiväkodin varhaiset leikkivideot olisivat löytyneet, mutta ne ovat varmuudella tuhoutuneet, kuten satakunta lasten taideprojekteja dokumentoinutta diaa.
Olen suuressa kiitollisuuden velassa imatralaisille kollegoille, jotka ovat valppaasti kurkistelleet kellareiden kätköihin, ystävällisesti ilmoittaneet minulle löydöistään ja jopa kuljettaneet laatikoita Helsinkiin. Ilman heidän apuaan tämäkin kuvakokoelma olisi pian joutunut hukkaan, tai ainakin jäänyt satunnaiselle katselijalle käsittämättömäksi ilman selittäviä ja kontekstiin liittäviä kommentteja.
