Kasvatuksessa pääpaino tuli laittaa sopivaan käytännölliseen työhön, jolla kehitetään käytännöllisiä taitoja kuin myös henkisiä voimia. Tärkeää oli, että lapset saivat työskennellä heidän kokemuksiaan lähellä olevien asioiden parissa. Käytännöllinen työ oli lastentarhan parhaita kasvatuskeinoja, jonka avulla lapset oppivat järjestystä, puhtautta, säästäväisyyttä, vertaamiskykyä, huolellisuutta, työhalua ja työkykyä. Työkasvatus kehitti lasten omintakeista havaintokykyä, antoi elävää kokemusta ja tietoa ilmiöistä ja asioista.

Jotta lastentarha pystyi täyttämään kasvattavaa tarkoitustaan, sillä tuli olla riittävä määrä johtajattaria ja opettajia. Arvokas lapsuus toteutui kouluttamalla opettajia lastentarhoihin. Siksi myös Suomeen tarvittiin laitos lastentarhanopettajien koulutusta varten, jonka Hanna vuonna 1892 perusti yhdessä Elisabeth Alanderin (1859–1940) kanssa.

Hannan mukaan sen, joka oli saanut vastuulleen pienten lasten kasvattamisen, tuli erityisesti noudattaa Fröbelin lausetta: ”Seid innerlich aktiv, äusserlich passiv” (suom. ”Olkaa sisäisesti toimessa, ulkoisesti toimetonna”). Kaiken toiminnan lähtökohtana oli luoda kasvatuksellinen tilanne, jossa lapsen synnynnäiset voimat saivat ilmetä luonnollisesti ja vapaasti. Hyvä lapsuus sisälsi mahdollisuuksia mielikuvituksen käyttöön, vapautta ja riittävästi tilaa toteuttaa luovaa toimintaa.

Lastentarhan monipuolisten ja runsaiden työskentelymuotojen tavoitteena oli tyydyttää lapsen luontaista toimintahalua ja tarjota vaihtelua leikin ja työn välillä. Toiminta sisälsi muun muassa voimistelua, piirustusta, puupalikoilla rakentelua, laulua, soittoa, satuja ja kertomuksia, kuvien katselemista, taloustoimia, eläinten ja kasvien hoitoa ja leikkiä.

Arvokkaaseen lapsuuteen sisältyi Hannan maailmassa monipuolisten taitojen omaksuminen. Toiminta eteni lapsen kehitystaso huomioiden helposta vaikeampaan. Koti ja yhteiskunta -lehden artikkelin esimerkki vuodelta 1891 kuvailee: ”Paperin pujottaminen alkaa yksinkertaisella säikäleellä ylös, ja toisella alas ja päättyy sillä, että lapset voivat sekä jäljentää hyvinkin mutkikkaan kaavan että usein keksiä itsenäisiäkin.” Ensin korostettiin taitojen opettamista lapsen ikätasoa vastaavasti ja taitojen karttuessa myös lasten omaa kekseliäisyyttä ja mielikuvitusta taitojen soveltamisessa. Lasten taitojen kasvattaminen ja ohjaaminen edellytti toimintaan koulutettujen opettajien läsnäoloa.

Arvokas lapsuus tarkoitti Hannalle myös toimintaan sopivia, kodinomaisia tiloja, joissa lastentarhatoiminta pääsi oikeuksiinsa ja jotka olivat pienille lapsille turvallisia ja innostavia. Jo Sörnäisten kansanlastentarhassa oli tilaa, ilmaa ja valoa, joita arkkitehti Wivi Lönn (1872–1966) syvensi uusiin mittoihin jugend-vaikutteisessa Ebeneser-talossa. Ebeneser-talo – tai kuten sitä aikoinaan kutsuttiin, Ebeneserkoti – sisälsi useita aurinkoisia huoneita, joissa lapset löysivät rauhallisen paikan itselleen, sekä yhden suuremman salin, johon kaikki lastentarhan lapset saattoivat kokoontua yhteen. Huoneiden tuli olla sopivan kokoisia yhdelle lapsiryhmälle, ja niitä täydennettiin kodinomaisella sisutuksella. ”Uutimet, kukat ikkunoilla ja taulut seinillä luovat kodikkuutta ja pieni leikkinurkka…”, kuvaili Ebeneserin lastentarhan johtaja Elin Waris vuonna 1928 Lastensuojelulehdessä.