Lastentarhanopettajat lakossa keväällä 1984
31/03/2022
Bonk-vaikutteinen esiopetus – Tarinallisen leikin lähteillä osa 5
11/04/2022
Tarinallisen leikin lähteillä - osa 4
Esiopetusta, taidetta vai mitä?
Näissä blogeissani olen aika paljon pohtinut perinteisen lastentarha-askartelun luonteen muuttumista lasten projektityöskentelyn yhtenä työtapana viime vuosisadan loppupuolella. Omalla kohdallani muutos alkoi Tainionkosken päiväkodissa 1970-luvulla ja saman suuntainen kehitys laajeni sitten vuosituhannen vaihteeseen mennessä jossain muodossa tietääkseni kaikkiin Imatran päiväkoteihin. Minun missioni oli etsiä lapsiryhmille yhteisöllisiä toiminnan tapoja, mutta samalla pyrkiä pois sellaisesta mallinmukaisesta askartelusta, jonka tuloksena käsiteltävistä teemoista syntyi päiväkodin ikkunalaudalle tai virikealustalle aina 25 idealtaan samankaltaista askartelutyötä. Esimerkiksi vessapaperirullasta askarreltuja lumiukkoja, joiden ulkonäön pienet erot johtuivat lähes yksinomaan lasten keskittymisen, tarkkaavaisuuden ja hienomotoristen taitojen eroista, mutta tuskin lainkaan lasten henkilökohtaisten näkemysten vaikutuksesta.
Projektityöskentelymme yhdeksi keskeiseksi ideaksi tuli antaa lasten suunnitella itse omia töitään. Sillä tavalla kehyskertomuksen aihepiiristä nousevat, itse suunnitellut askartelutyöt tulevat aivan eri tavalla merkityksellisiksi kuin perinteiset aikuisten tekemää mallia jäljittelevät askartelutyöt. Jäljittely-yritysten sijaan syntyy taiteellisia prosesseja muistuttavaa toimintaa, jossa lapset voivat ja joutuvatkin viljelemään omaa luovuuttaan ja kokeilemaan ja kehittämään taitojaan. Siinä prosessissa lapset luovat ensin oman mielikuvansa siitä kokonaisuudesta, jota ollaan yhdessä rakentamassa ja kertovat miten haluavat siihen osallistua. Samalla mietitään yksityiskohdat, joita tutkitaan luonnostelemalla erilaisia versioita ja kokeilemalla tekniikoita. Siinä syntyy alustava käsitys tarvittavista taidoista ja päätös, miten aikeet halutaan toteuttaa.
Ehkäpä saimme jo varhain vähän ansiotontakin kuvataidekasvattajan leimaa otsaamme, koska tällainen yhteisöllinen työskentelyn tapa tuottaa usein kuin huomaamatta kiinnostavia tuloksia, jotka ensi vilkaisulla ja taustoja tuntematta saattavat näyttää taideprojektin tuotoksilta. Niiden näkyvää pintaa ihmetellessä jää helposti huomaamatta, että projektin tavoite ja pääsisältö on saattanut olla jotain muuta. Mutta toisaalta, esteettisen kasvatuksen puitesuunnitelmamme kattoi kyllä taiteen alueet varsin laajasti. Sanataide ja musiikki olivat esillä joka päivä. Satuja ja loruja lapset kuulivat päivittäin ja kehyskertomukseksi valikoituvia tarinoita tutkittiin varsin tarkastikin. Lapset harjoittelivat myös ohjatusti nokkahuilun ja 5-kielisen kanteleen soittoa viikoittain. Juonelliset leikit kääntyivät silloin tällöin teatterileikiksi jne. On makuasia, oliko se esiopetusta vai taidekasvatusta vai turhanaikaista leikkimistä, mutta hauskaa se ainakin oli.
Taiteen tai taidekasvatuksen koulutustaustaa meillä ei tietääkseni ollut kenelläkään. Siitä sain myös kritiikkiä osakseni siksi, että ”taidekasvatus on asiantuntijoiden puuhaa, siihen ei amatöörien pidä sekaantua”. No, sehän ei ollut tarkoituksenakaan, mutta emme myöskään estelleet tai vältelleet lasten taiteellisten prosessien syntymistä, kun niitä oli syntyäkseen.
Taidekasvatusta sivuavaa työskentelyä ei toisaalta voitu välttääkään. Piirtäminen, maalaaminen ja muovaileminen ovat aina kuuluneet suomalaislasten päivähoitoon. Laulaminen ja laululeikit olivat vielä 1900-luvulla varhaiskasvatuksen jokapäiväistä ohjelmaa samoin kuin sanataide lorujen ja satujen muodossa. Kaupunginorkesterin ja -teatterin lapsille tuottamat konsertti- ja teatteriesitykset täydensivät osaltaan päiväkotiemme taidekasvatuksen tarjontaa ja taidemuseon näyttelyissä kävimme silloin kun ne sopivat projektien aihepiireihin.
Taiteellinen vaikutelma päiväkotiemme lasten töissä saattoi paljolti johtua myös siitä, että näkemyksemme mukaan lasten työskentelyssä ei tarvitse tyytyä nopeaan rutiininomaiseen toistoon perustuvaan piirusteluun. Sen sijaan vapaankin piirtelyn ja maalaamisen tai muovailemisen voi tehdä huolella keskittyen ja kehitellen valmiiksi asti. Siinä ei kuitenkaan ollut kysymys taiteesta taiteen vuoksi, vaan yleisestä toimintakulttuurista. Toisaalta lapset tottuivat tutkimaan suurempien kokonaisuuksien yksityiskohtia mm. piirtämällä ja muovailemalla. Valmis työ on aina kiinnostava ja jossain katsannossa taiteellinenkin. Suurissa yhteistöissä tämä vain korostuu ja huolella projektissa käsiteltyjen asioiden visuaalisista muistiinpanoistakin tehdyt suuret kollaasit näyttävät yleensä varsin komeilta.
Näissä imatralaisen varhaiskasvatuksen lähihistoriaa jäsentävissä dia-dokumentaatioissa on kyllä esimerkkejä siitäkin, että kehyskertomusten inspiroimat lasten projektit saattoivat luontevasti edetä varsin pitkällekin taiteen puolelle. Kehyskertomuksena paljon käyttämämme sadut ja tarinat ovat jo itsessään sanataidetta, josta on vain pieni askel muiden taiteenalueiden prosesseihin. Jos kertomukset valittiinkin joskus tietoisesti niin, että ne ohjasivat lapsia taiteilemaan, emme yrittäneet tunkeutua taidekasvatuksen reviirille, vaan havainnoimme projektin kulkua enemmän yhtäältä työskentelydynamiikan ja -tekniikan ja toisaalta yhteisökasvatuksen näkökulmasta. Jos projekti tuli palvelleeksi taidekasvatustakin, pidimme sitä vain hyvänä lisänä kokonaisuuteen.
Lastentarhamuseon Imatra-kokoelmassa on myös pari esimerkkiä lasten projekteista, joissa melko pitkäkestoisen leikkivän, kokeilevan ja tutkivan työskentelyjakson tuloksena on syntynyt esim. lasten taidenäyttelyitä ja teatteriesityksiä. Yksi sellainen oli Kalevalan kuvitusprojekti Tainionkosken päiväkodissa keväällä 1987.
Imatran kulttuurikeskuksen kahvioon ja käytäville ripustettiin projektin päätteeksi kymmeniä lasten tekemiä grafiikanvedoksia.
Grafiikkaa ei ehkä monotypiaa lukuun ottamatta pidetä päiväkoti-ikäisille lapsille varteenotettavana taiteellisen ilmaisun keinona. Taidegrafiikan lajit ja työtavat vaativat useimmiten tekijöiltään erityisosaamista ja erityisiä työkaluja ja jopa terveydelle vaarallisia kemikaaleja,
Tainionkosken ja Vuoksenniskan päiväkodeissa kokeilimme ja kehittelimme vuosien varrella paljon erilaisia lasten käytössä turvallisia grafiikanlajien sovellutuksia. Pahvigrafiikaksi kutsumamme kohopainotekniikka osoittautui yhdeksi varsin käyttökelpoiseksi menetelmäksi päiväkoti-ikäisille lapsille. Halutessaan lapsi voi vedostaa sillä tekniikalla toistakymmentä yksittäisvedosta ja painolevyyn voitiin myös lisätä yksityiskohtia myöhemmin, jos niin haluttiin.
Grafiikan vedostamiseen tarvitaan yleensä kalliita erikoislaitteita, mutta me väärinkäytimme mankelia ja veivattavaa monistuskonetta. Niillä lapset osasivat vedostaa teoksiaan itsenäisesti. Turvallisuussyistä suuret sähkömankelilla painettavat työt vedostettiin aina yhdessä aikuisen kanssa.
Toinen lähes vuosittain toistunut taideaihe oli Prokofjevin musiikkisatu Pekka ja Susi. Traditio alkoi, kun kaupunginorkesteri tarjosi konsertin päiväkodeille ja perhepäivähoidolle ja halusimme valmistautua huolellisesti konserttiin. Sävellystä kuunneltiin myös äänilevyltä ja opittiin tunnistamaan soittimet teemat. Niitä lapset sitten hyräilivät itsekseen leikkiessään ja maalatessaan musiikin inspiroimia juttuja. Musiikin kuuntelun ja tutkiskelun ohella lapset leikkivät, maalasivat ja näyttelivät tarinaa monin eri tavoin.
Näissä, niin kuin kaikissa ns. taideprojekteissa, näkyvät ja konkreettiset tuotokset syntyivät enemmän yleisen kulttuurikasvatuksen oheistuotteina kuin tavoitteellisen taidekasvatuksen tuloksena. Tällainen projektityöskentely kantaa aina mukanaan myös monenlaisia esiopetuksellisia sisältöjä, joista syntyy ”sivuprojekteja”, luovaa leikkiä, maalaustekniikoita, lavastus- ja leikkitalon seinän rakentamista ja työkalujen käyttöä yms. Silloin tarjolla olleita esikoulutehtäväkirjoja emme käyttäneet lainkaan.
Ehkä näissä projekteissa vähän venytettiin rutiininomaista ja vakiintunutta käsitystä esiopetukselle otollisista sisällöistä ja työskentelytavoista, mutta lapset, vanhemmat ja kouluväki tuntuivat olevan tyytyväisiä. Erityinen kiitos näiden projektien onnistumisesta kuuluu päiväkodin koko henkilölle, joka oli aina täysillä mukana projektien ideoinnissa ja toimintatapojen kehittelyssä. Suuri merkitys oli silläkin, että silloinen Savonlinnan ULO-koulutus antoi myös oman, rooliinsa sopivan hienovaraisen tukensa toimintakulttuurillemme.
Seppo Sarras
Varhaiskasvatuksen alalla mittavan uran tehnyt Seppo Sarras valmistui lastentarhanopettajaksi Oulun lastentarhaseminaarista vuonna 1973. Hän täydensi opintoja ensin Oulun yliopistossa 1973-1974 ja myöhemmin vielä Joensuun yliopistossa 1985. Työuran hän aloitti Imatralla päiväkodinjohtajana 1974. Vuonna 2003 Sarras siirtyi Helsinkiin, ensin Kallion päivähoitoalueen päälliköksi ja sitten Päivähoidon vastuualueen kehittämiskonsultiksi.
