Ebeneserin käsityön opetuksen perintö

Suomalaisessa varhaiskasvatuksessa käsityöllä, kuten askartelulla, veistolla sekä ompelulla, on takanaan vahva perinne. Kuitenkin Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) vuonna 2021 julkaiseman raportin mukaan käsityökasvatus on ilmaisun monet muodot - oppimisen alueesta se, joka toteutuu kaikkein heikoimmin. Karvin mukaan käsityökasvatuksen toteuttamista tulisi vahvistaa mm. henkilöstön perus- ja täydennyskoulutuksessa. Tästä perinteen ja nykyisyyden ristiriidasta heräsi itselleni ajatuksia valmistuvana varhaiskasvatuksen opettajana sekä entisenä käsityöläisenä.

Kandidaatintutkielmassani tutkin opetussuunnitelmia ja selvitin, millaisia muutoksia varhaiskasvatuksen opettajien (aiemmin lastentarhanopettajien) koulutuksen käsityön opetuksen tuntimäärissä, tavoitteissa ja opetuksen sisällöissä on ollut eri vuosikymmeninä ja kuinka tavoitteet ovat tukeneet tulevan opettajan käsityön opettamista. Tässä blogikirjoituksessa keskityn erityisesti Ebeneserin seminaarin ja lastentarhanopettajaopiston käsityön opetuksen sisältöihin, mutta pohdin myös, mitä annettavaa niillä voisi olla nykyiseen varhaiskasvatukseen ja varhaiskasvatuksen opettajien koulutukseen.

Mitä Ebeneserissä opiskeltiin?

Käsityötä opiskeltiin Ebeneserissä kolmessa eri oppiaineessa: tekninen työ (myös nimellä veisto), tekstiilityö ja askartelu.

Teknisen käsityön, veiston, opetus lastentarhanopettajien koulutuksessa perustui fröbeliläisen työkasvatuksen ajatukseen. Veisto otettiin osaksi lastentarhanopettajakoulutusta vuonna 1894, jolloin opettajia Suomessa kouluttivat Hanna Rothman ja Elisabeth Alander Sörnäisten kansanlastentarhan yhteydessä niin kutsutuilla kasvattajatarkursseilla. Lastentarhanopettajiksi hakeutui sivistyneitä, ylemmän sosiaaliluokan nuoria naisia, joille työkasvatukseen kuuluvia taloustöitä ei välttämättä nähty soveliaina. Teknisen käsityön opettamista voidaan näin ollen pitää uraauurtavana. Puukäsitöiden tausta-ajatuksena oli seminaarin alkuajoista lähtien yhdistää pedagogiset taidot veiston opettamiseen lapsille, sekä varmistaa, että tulevat opettajat kykenivät valmistamaan lastentarhoissa tarvittavaa pedagogista välineistöä, kuten pelejä ja leluja.

Tekstiilikäsityöt ovat oletettavasti olleet koulutuksen alkuvuosikymmeninä lastentarhanopettajaopiskelijoille kovia materiaaleja ominaisempia, joten ehkä siksi niitä opetettiin aluksi kasvattajatarkusseilla, sittemmin seminaarissa ja myöhemmin opistossa vain kolmasosa tekniseen työhön verrattuna. Sisällöllisesti tekstiilikäsitöiden opiskelussa keskityttiin työvälineisiin, lähinnä ompelukoneen ja mallikirjojen esittelyyn, sekä joihinkin ompelutekniikoihin ja materiaaleihin. Vuodesta 1983 alkaen tekstiilityön sisällöissä mainitaan lapsille soveltuvat tekstiilityöt sekä työvälineet ja -tavat, mutta myös oppimisympäristön ylläpitoon liittyvät sisällöt, kuten tekstiilien valmistus ja hoito.

”Fröbeliläiset käsityöt: Paperille neulomista, paperin pujottelemista, - taittelua, -leikkaamista, repimistä. Lankatöitä: palloja, nukkeja, nyörejä ym."

Elisabeth Alander, Ebeneserkodin lastentarhakasvattajatarseminaarin toimintakertomus 1920–21

Askartelu lasten käsityönä

Askartelulla on ollut pitkä ja vahva perinne lastentarhanopettajien koulutuksessa. Omana oppiaineenaan askartelu on ensimmäisen kerran Ebeneserin lastentarhanopettajaopiston opetussuunnitelmassa vuosille 1983–1986, sitä ennen askartelu oli osa lastentarhatyön metodiikan oppiainetta. Tuntimäärällisesti sitä opetettiin vuosina 1983–86 kymmenen tuntia enemmän kuin teknistä tai tekstiilikäsitöitä.

Lukuvuoden 1972 toimintakertomuksessa askartelun sisältönä kerrotaan olleen erilaisiin materiaaleihin tutustumista, ohjausta sekä virikkeiden antamista luonnon- ja jätemateriaalien käytöstä lasten askartelutöissä. Linnea Lindforsin käsityön taksonomian alin taso, “pysselnivå” kääntyy suomeksi “askarteluksi” tai “näpertelyksi”, ollen toimintaa, jossa ei ole sääntöjä tai tavoitteita. Askartelu sanana kuvastaakin nykyisin kenties päämäärätöntä puuhastelua. Sinikka Rusasen mukaan askartelussa on nähty arvostettuja fröbeliläisiä perinteitä ja siksi sen asema varhaiskasvatuksessa säilyi vahvana 1980-luvulle saakka. Kritiikki tuokiokeskeisyyttä ja aikuisten mekaanisesti ohjaamaa “malliaskartelua” kohtaan on kuitenkin heikentänyt askartelun asemaa päiväkodissa. Marjatta Kalliala kirjoittaa kärjistäen, että askartelun koettiin symbolisoivan lasten hyvää (elämää) uhkaava konkreettista pahaa, sillä ohjattu toiminta nähtiin vapaan leikin ja lapsilähtöisyyden vastakohtana.

Opiskelijoiden Ebeneserissä askartelun oppimistehtävänä valmistamissa askartelukansioissa askartelu näyttäytyy kuitenkin monimateriaalisena ja lasten kädentaitoja tavoitteellisesti kehittävänä toimintana, kuten kansioista kerätyistä lauseista voi huomata:

“Lankaa osaa käyttää ennen kuin osaa neuloa.”’
“Paperiompelu on tavallaan porras todelliseen ompeluun.”
“Lapsi - piirtää, värittää, rei’ittää, ompelee - itse!”

Tuulipäivän leikkivälineitä otsikon alla kuvataan, kuinka tuulta voidaan tutkia lasten kanssa valmistamalla luonnonmateriaaleista lentäviä esineitä. Tätä voidaan pitää nykyisenkin Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden (2022) mukaisena tutkivana, ilmiöpohjaisena, eri oppimisen alueita yhdistävänä toimintana. Askartelu opettajaopiskelijoiden oppiaineena Ebeneserissä oli tulevan työn kannalta merkityksellinen, sillä sen sisällöt ja tavoitteet kohdistuivat nimenomaan pedagogisen toiminnan suunnitteluun ja lasten kädentaitojen kehittämiseen.

Taidon oppiminen ja opettaminen

Ebeneserin seminaarissa ja opistossa opiskelijoiden saama opetus oli todellista tekemistä, jossa opetuksen tavoitteena oli nimenomaan opiskelijoiden oman taidon kehittäminen ja myönteisen oppimismotivaation luominen käsillä tekemistä kohtaan. Herringtonin ym. (lähde Gatt & Karppinen) mukaan luottamus ja kompetenssi käsityön opettamiseen syntyy nimenomaan autenttisista oppimiskokemuksista. Myös käsityön emeritaprofessorin Pirkko Anttilan mukaan varsinainen käden työ ja itse tekeminen ovat asenteiden muodostumisessa merkityksellisempiä kuin valmiiseen produktiin liitettävät merkitykset.

Tällä hetkellä Helsingin yliopiston varhaiskasvatuksen koulutuksen käsityön opetuksessa painotetaan kokonaisen käsityön prosessin teoreettista hallintaa, eikä opiskelijan omaa osaamista materiaalien ja tekniikoiden suhteen kuten Ebeneserissä. Kokonaisella käsityöllä tarkoitetaan prosessia, jossa yksi ihminen suunnittelee ja valmistaa tuotteen käsityöllisiä menetelmiä käyttäen. Kuitenkin Seija Kojonkoski-Rännälin mukaan kokonaisen käsityön opettaminen vaatii monipuolisia kykyjä ja taitoja, niin motorisia kuin teknisiäkin. Käsityötä opettavan olisi siten ensin itse hankittava tarvittavat taidot.

Taidon oppiminen on hidasta, sillä siihen ei ole oikotietä eikä sitä voida oppia ainoastaan hallitsemalla teoriaa käsityöstä. Konkreettinen tekeminen on käsityön perusluonne; materiaalia käsiteltäessä käsien avulla ajatellaan ja katsotaan. Ebeneserin opetussuunnitelmien tavoitteissa taidon oppiminen ja pedagoginen osaaminen olivat samanarvoisia. Molemmat ovat todennäköisesti vaikuttaneet positiivisesti tulevien opettajien itseluottamukseen opettaa käsityötä pienille lapsille. Konkreettista tukea uran alkuun sai varmastikin myös askartelun mallikansioista.

Entä nyt?

Karvin raportin mukaan vajaa puolet varhaiskasvatuksessa olevista lapsista tekee käsitöitä harvemmin kuin kerran kuussa. Karilan ja Leikkolan vuoden 2022 artikkelissa todetaan, että käsityöhön tarvittavat välineet ja materiaalit ovat lähes kadonneet päiväkodeista. Kuitenkin Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (2022) on annettu tavoitteet myös käsityölle; lapsille tulee tarjota mahdollisuus kokeilla ja tutkia materiaaleja sekä opetella niin tekniikoita kuin leikkaamista, ompelua sekä naulaamista.

Inkeri Ruokosen mukaan askarteluja, taitteluja ja rakenteluja, eli aiemmin mainittuja fröbeliläisiä käsitöitä, ei pidä hylätä nykyaikanakaan. Mielikuvat aikuisjohtoisesta malliaskartelusta istuvat tiukassa, eikä kokonaisen käsityön näkökulma tue Ruokosen näkemystä. Itse olin Ebeneserin askartelukansioista varsin vaikuttunut. Näin kansioissa monia oivaltavia, lapsen taitoja kehittäviä tekniikoita ja tuokioideoita, joissa varhaiskasvatussuunnitelman käsityön tavoitteet toteutuvat. Kansioiden tarkempi tutkiminen ja niiden sisältöjen nykyaikaan soveltaminen saattaisi tuottaa materiaalia, joka tukisi varhaiskasvatuksessa työskenteleviä käsityökasvatuksen toteuttamisessa.

Ebeneserin seminaarin ja opiston käsityönopetuksen sisällöillä ja tavoitteilla olisi paikkansa nykyisessäkin koulutuksessa. Oppimisympäristön, lelujen ja kalusteiden ylläpito ja korjaus sekä luonnon- tai kierrätysmateriaalien käyttäminen olisi kestävän kehityksen mukaista toimintaa, mutta niihin ryhtyminen vaatii taitoa ja uskallusta tarttua työvälineisiin ja erilaisiin materiaaleihin.