Lastentarhamuseoon voi tutustua hyvin myös yksin. Yhteisöpedagogina minua kuitenkin kiinnostaa, miten museo alkaa elää, kun siihen lisätään yhteistoiminnallisuutta. Yksin vieraileva aikuinen saattaa kiertää näyttelyn läpi nopeastikin, kun taas isompi ryhmä viettää aikaa museossa paljon kauemmin jutellen ja pohtien. Jollekin esimerkiksi näyttelyssä kohdattu kivimankeli ei kerro mitään, kun taas toisen se saa palaamaan lapsuuteen ja muistelemaan vaikka millaisia tarinoita. Jakamisen mahdollisuus toimii siltana merkitysten syntymiselle. Tätä kautta ihmiset keskenään avaavat toisilleen mahdollisuuden oppia uutta, pohtia ja muistella sekä toisaalta tarkastella tätä päivää ja tulevaisuutta.

Mikäli museossa ei ole vilkasta ja paikalla on yksittäisiä kävijöitä, saatan kävellä ympäri näyttelytiloja ja tunnustella nouseeko kävijälle muistoja tai muuta pohdittavaa mieleen. Jos tämä ei ole mahdollista, pyrin ainakin kävijän lähtiessä kysymään, millainen kokemus museossa käynti oli. Koen tärkeäksi, että ihmiselle annetaan mahdollisuus jakaa kokemustaan. Kuitenkin niin, että ihminen saa itse päättää haluaako hän tähän mahdollisuuteen tarttua.

Yhteistoiminnallinen museo

Yhteisöpedagogina olen myös innostunut siitä, miten voimme luoda tiloja kohtaamiselle, yhdessä kasvamiselle ja yhdessä tekemiselle. Kun aloitin työskentelyn museo-oppaana, opin, kuinka suuressa osassa työkasvatus on alun perin varhaiskasvatuksessa ollut. Työkasvatuksessa lapset pääsivät mukaan päivittäisiin askareisiin, kuten polttopuiden pilkkomiseen, kasvimaan hoitamiseen ja pyykkien pesemiseen. Myöhemmin lapsille suunnattua työkasvatusta kritisoitiin sen työorientoituneesta otteesta. Yhteisöpedagogin näkökulmasta työkasvatuksessa on ollut paljon hyvää, sillä se on tarjonnut mahdollisuuksia yhteisöllisyyden, osallisuuden ja toimijuuden syntymiselle. Kun teemme konkreettisia asioita yhdessä yhteisen hyvän eteen - esimerkiksi kuorimme perunoita yhteistä lounasta varten - näemme, kuinka toimintamme vaikuttaa suoraan meihin itseemme, yhteisöömme ja koemme sen merkitykselliseksi. Myös arkisten askareiden tekeminen yhdessä, etenkin silloin, kun toiminta pohjaa vapaaehtoisuuteen, on yksi parhaimpia tapoja luoda ryhmäytymistä, harjoitella yhteistoiminnallisuutta, oppia itsestä ja toisista sekä kokea onnistumisen kokemuksia.

Tavoitteellinen yhteistoiminta tarvitsee toteutuakseen ja onnistuakseen suunnittelua sekä yhteistyöhön kannustavan tilan luomista. Siihen tarvitaan konkreettista tilaa ja sellaisia välineitä, jotka tukevat ihmisten toiminnallisuutta. Yhteistoiminnan onnistumiseksi tarvitaan myös fasilitoimista eli ohjausta kohti yhdessä tekemistä. Joskus on tarpeen näyttää esimerkkiä siitä, mikä on mahdollista ja toisinaan on muistutettava yhteisistä säännöistä. Kuitenkin, tarkoituksena on kannustaa ihmisiä luomaan ja määrittämään yhdessä olemista itse.