”Lapsetko tämän ovat tehneet?” – Jälleenlöydetyt diat osa 7
07/06/2021
Yes, yes, but what do you do here – Jälleenlöydetyt diat osa 9
21/06/2021
Jälleenlöydetyt diat - osa 8
Vielä kerran askartelusta ja malleista
Näissä blogijutuissani olen yhä uudelleen pohdiskellut ja kuvaillut askartelun monia ulottuvuuksia 1900-luvun loppupuolen varhaiskasvatustyössä. Käsitteenä ja työtapana askartelu alkoi saada kyseenalaista mainetta ehkä noin viisikymmentä vuotta sitten ja erityisen huono maine vaivasi mallinmukaista askartelua. En muista, milloin askartelu hävisi kokonaan varhaiskasvatuksen pedagogisesta keskustelusta ja kirjallisuudesta, mutta näin jälkikäteen muistelen, että askartelu muuttui ensin kädentaidoiksi ja alkoi sittemmin jakautua erilaisiksi ilmaisuiksi. Joissain vasuissa muistelen kuitenkin lukeneeni käsityöstä, joka olisikin laajasti käsitettynä aivan kelpo vaihtoehto, jos askartelu jollain pitää korvata. Omassa kielenkäytössäni askartelu korvautui jossain vaiheessa tilapäisesti ”tekemisellä”; learning by doing, you know.
Palaan vielä tämän kerran mallinmukaisen askartelun problematiikkaan. Sehän mielletään lapsen yritykseksi jäljentää aikuisen tekemä mallityö mahdollisimman tarkasti. Ehkä se sopi sotienjälkeiseen lapsi- ja oppimiskäsitykseen kuin porkkana lumiukon nenäksi, mutta voisiko askartelun ja mallin keskinäisen suhteen ymmärtää viisaamminkin? Kun urani alkuvuosina haparoin mallinmukaisesta askartelusta eroon, huomautti kolmekymmentä vuotta itseäni vanhempi kollega, että tyhjästä lapsenkaan on paha nyhjäistä. Ja oikeassahan hän oli, mutta aivan toisella tavalla kuin oli tarkoittanut. Ymmärsin kyllä sananlaskuun sisältyvän viisauden mutta tulin ajatelleeksi, ettei kopioitavaksi tarkoitettu konkreettinen malli olekaan ainoa mahdollisuus tyhjyyttä täyttämään. ”Malli” voisi paremminkin olla informaatiota, idean ituja, alustavaa esitietoa siitä, mihin huomio ja toiminta tulee kohdistumaan. ”Malli” voisikin olla toiminnan lähtökohta eikä suinkaan tavoite. Lapsia kiinnostavalla tavalla esiteltynä sellainen ”malli” virittää lasten mielikuvituksen ja toiminnan motivaation. Ideat ja esitieto voidaan esitellä esim. tarinan muodossa kehyskertomuksena tai tutkimusmatkoilla jännittäviin kohteisiin.
Vaikea sanoa, kumpi tuli ensin, uudempi käsitys askartelun perimmäisestä olemuksesta, joka osaltaan vaikutti projektityöskentelyidean kehkeytymiseen, vai muuttiko projektityöskentelyn vakiintuminen käsitystämme askartelutoiminnan luonteesta. Askartelu askartelun vuoksi sai väistyä, mutta askartelu kaikkine ilmenemismuotoineen säilyi, kutsuttiinpa sitä millä nimellä tahansa.
En oikein tiedä, onko liioiteltua nähdä tässä paradigman muutoksen oireita, mutta toiminnan suunnittelu ja lasten toiminnan luonne ainakin muuttuivat radikaalisti. Aikuisten tarjoamia valmiita malleja ei enää annettu eikä toistettu, vaan lasten oma suunnittelu- ja kehittelytyö valtasi alaa. Varsinkin projektien alkuvaiheessa lapset käyttivät omien töiden suunnitteluun varsin paljon aikaa, kunnes siirryttiin suunnitelmien toteuttamiseen. Suunnitelmia muutettiin ja täydennettiin tietenkin vielä toteutusvaiheessakin ja aikuisten ohjausta tarvittiin monissa vaiheissa.
Lasten omat suunnitelmat eivät useimmiten olleet samalla tavalla kurinalaisia kuin aikuisten suunnittelu. Usein paperille piirretään tai maalataan nopeasti ensimmäinen luonnos, mielikuva siitä, mitä ruvetaan kehittelemään ja varsinainen kehittely tapahtuu sitten toteuttamisvaiheessa, usein yhdessä toisten lasten kanssa. Sellainenkin ilmiö havaittiin, että nuoremmat lapset inspiroituivat eskareiden suunnitelmista ja tekivät niistä omat versionsa.
Vasemmalla eskariryhmän suunnittelema ja valmistama Sampo. Siihen on käytetty sopivaksi sahattuja laudanpätkiä ja levyn palasia ynnä muuta varstoista löytynyttä materiaalia.
Oikealla neljävuotias lapsi käyttää rakennuspalikoita oman Samponsa rakentamiseen. Kaikki kolme myllyä löytävät paikkansa.
Joskus taas, kuten lasten hirsimökkiprojektissa, suunnitelmat olivat hyvinkin yksityiskohtaiset ja valmiit ennen kuin niiden toteuttamiseen ryhdyttiin. Suurissa yhteistyöprojekteissa käytettiin paljon lasten työryhmiä, jotka suunnittelivat ja toteuttivat yhteistöiden osia. Lasten oman suunnittelun tueksi perustimme usein johonkin nurkkaan studion, jossa lapset voivat kokeilla ja harjoitella ideoitaan omia aikojaan.
Peppi Pitkätossun Huvikumpu suunniteltiin ja toteutettiin täysin lasten omana työnä. Kuvan studiossa lapset kokeilevat ja harjoittelevat pihapiirin puiden maalaamista. Toisaalla kolmen lapsen työryhmä suunnitteli ja piirsi Huvikummun rakennuksen ja siirsi suunnitelman seinälle maalattuun pihapuiston pohjaan. Talon maalaamiseen osallistuivat muutkin lapset. Puita lähemmin tutkineet lapset maalasivat pihalle puut ja joku lisäsi Herra Tossavaisen ja joku toinen maalasi hevosen, Pikku Ukon. Ryhmän lapset olivat työn touhussa mukana kaiket päivät ja osallistuivat työn kaikkiin vaiheisiin.
Harmikseni en ymmärtänyt tarkemmin seurata ja dokumentoida lasten pienryhmien toimintaa. Niissä hyvin erilaiset lapset oppivat toimimaan yhdessä yhteisen päämäärän hyväksi, kertomaan mielipiteensä ja suostumaan omasta ehdotuksestaan poikkeaviinkin ratkaisuihin.
Tässä on Sienimäen päiväkodin eskarilasten työryhmän rakentama silta pöytänukketeatteria varten. Ennen sillan rakentamisen aloitusta lasten työryhmä kävi läheisellä rautatien ylikulkusillalla tutkimassa sillan rakenteita. Sen jälkeen lasten kanssa tutkittiin ja kokeiltiin erilaisia materiaaleja, joista sillan voisi lasten voimin rakentaa päiväkotiolosuhteissa. Lopuksi silta rakennettiin puupalikoista lasten tutkimusten ja kokeilujen tuloksia soveltaen. Silta pantiin paikoilleen ja nukketeatterinäytökset ja leikit saattoivat alkaa, kun lasten suunnittelemat ja askartelemat nuketkin ovat jo valmiina.
Tässä muutaman esimerkin kautta viitteenomaisesti kuvailemani toiminnantavan kehittyminen edellytti jossain määrin aikuisten oman ajattelutavan ja ammatillisen orientaation muutosta. Oman koulutukseni perusteella arvelen, että viime vuosisadalla pidettiin tärkeänä sitä, että ryhmän kaikki lapset osallistuvat samalla tavalla kaikkiin tehtäviin ja harjoituksiin, mieluiten vielä samanaikaisestikin. Tällä toiminnan tyylillä sitä ei enää pidetty välttämättömänä, kunhan lapset osallistuivat kokonaisuuden rakentamiseen omalla työpanoksellaan ja ymmärsivät, miten se kuuluu kokonaisuuteen. Toinen olennainen muutos liittyy ajan käyttöön. Rönsyilevien toimintaprojektien kestoa ja kulkua ei ole järkevää yrittää määrätä tarkasti etukäteen. Se vaikuttaa niin vuosisuunnitteluun kuin päiväjärjestyksenkin sitovuuteen. Kolmas huolehdittava asia on vanhempien informoiminen. Vanhemmat ovat usein tottuneet siihen, että lapset tuovat kotiin erimuotoisia todistuksia siitä, että ovat saaneet omassa ryhmässään asiallista esiopetusta ja varhaiskasvatusta. Projektitoiminnan ideasta ja projektien edistymisestä vanhemmille pitää kertoa, koska lasten omin käsin askarreltujen artefaktien virran tyrehtyessä vanhemmille saattaa jäädä sellainen olo, ettei päiväkodissa enää tehdä mitään. Nykyisinhän siihen tarkoitukseen käytetään lasten portfolioita.
Seppo Sarras
Varhaiskasvatuksen alalla mittavan uran tehnyt Seppo Sarras valmistui lastentarhanopettajaksi Oulun lastentarhaseminaarista vuonna 1973. Hän täydensi opintoja ensin Oulun yliopistossa 1973-1974 ja myöhemmin vielä Joensuun yliopistossa 1985. Työuran hän aloitti Imatralla päiväkodinjohtajana 1974. Vuonna 2003 Sarras siirtyi Helsinkiin, ensin Kallion päivähoitoalueen päälliköksi ja sitten Päivähoidon vastuualueen kehittämiskonsultiksi.
