Elämänmuotojen Fröbelin palikat
08/12/2021
Katse ympäristöön Wivi Lönnin 150-vuotisjuhlavuonna 2022
17/01/2022
Jälleenlöydetyt diat - osa 10
Jouluevankeliumi kehyskertomuksena
Lastentarhojen toiminnan vuosisuunnitelmissa erilaiset juhlapyhät ja kalenterin muut kohokohdat ovat iän kaiken olleet tärkeitä kiintopisteitä. Almanakkaa voitaisiinkin ehkä pitää ensimmäisenä lastentarhojen ja päiväkotien valtakunnallisena toiminnan suunnittelurunkona. Se riitti hyvin, koska 1900-luvulla vallitsi vahva yhteisymmärrys päiväkotikasvatuksen sisällöstä, jonka opettamisesta lastentarhanopettajat taitavasti huolehtivat ilman yksityiskohtaisempia suunnitelmapapereita.
Vasta 1970-luvulla Sosiaalihallitus alkoi julkaista pieniä oppaita ja suunnitelmarunkoja päiväkotien pedagogisen toiminnan kehittyviin suunnittelutarpeisiin. Ehkä tarkoituksena oli lujittaa aikaisemmin vallinnutta konsensusta kasvatuksen ja opetuksen tavoitteista, sisällöstä ja menetelmistä, jonka murenemisesta alkoi näkyä huolestuttavia merkkejä.
Niin tai näin, tässä kalenterisuunnitelmassa joulukuun toiminta on pitkään jäsentynyt jouluevankeliumin kautta. Nykyisin sen vaikutus lienee laimentunut, mutta monet jouluiset perinteet tarjoavat tietysti edelleen adventtipyhineen ja joulunpyhien evankeliumeineen verrattoman kehyksen koko kuukauden toiminnan suunnittelulle. Siinä on tilaa varsinaisen joulun sanoman lisäksi lauluille ja leikeille, askarteluille ja saduille ja haluttaessa myös raamatunkertomuksille ja hartaustuokiolle. Joskin kehyskertomuksena sen uskonnollinen osuus on tainnut ihmisten mielessä ohentua ja kaventua vuosikymmenestä toiseen ja joulunvieton sekulaarimpi puoli on vastaavasti vahvistunut myös päiväkotien jouluohjelmissa.
Tainionkosken päiväkodin jouluperinteisiin oli jo 1940-luvulta lähtien kuulunut, että hartaasti odotetun joulujuhlapäivän aamuksi henkilökunta oli edellisenä iltana koristellut koko päiväkodin hienoksi ja tunnelmalliseksi illan juhlaa varten. Lapset vastaanotettiin aamulla kynttilänvalossa eikä sähkövaloja sytytetty ollenkaan ennen lasten päivälepoa. Aamupäivällä oli juhlaohjelman kenraaliharjoitus ja lounaaksi tarjottiin joulupuuro.
1970-luvulla joulukuun päivät täyttyivät edelleen monenlaisista perinteisistä joulun odotukseen kuuluvista askareista. Koko touhu alkoi ensimmäisen adventin jälkeisenä maanantaina. Silloin aamun avauksessa sytytettiin nelihaaraisen adventtikynttelikön ensimmäinen kynttilä ja yhdessä laulettiin Hoosianna. Komeroiden kätköistä etsittiin vanhat jouluaskartelumallit esille ja niiden mallien mukaan alettiin askarrella joulutonttuja, joulupukkeja, jouluporoja, joulutähtiä, joulukortteja, käpykransseja ynnä muuta ajankohtaan sopivaa, joista parhaiten onnistuneet paketoitiin vanhemmille joululahjoiksi. Pianon päälle pinottiin joululaulukirjat, joista harjoiteltiin perinteiset joululaulut ja tonttuleikit joulujuhlaa varten. Jossain välissä lapset saivat leipoa ja koristella joulupiparit ja mahdollisesti myös Lucia-pullat. Joulujuhlaan harjoiteltiin tietenkin myös tunnelmanluojana välttämätön joulukuvaelma evankeliumin lukemisineen ja koko päiväkodin voimin käytiin adventtikirkossa. Joulujuhlan ohjelmassa oli yleensä seimikuvaelman lisäksi myös muita kuvaelmia, joita oli harjoiteltu tuttujen joululaulujen sanoihin ja iloiset tonttu- ja peikkoleikit kuuluivat tietenkin asiaan joulupukin vierailua unohtamatta.
Monet näistä perinteistä olivat jo hiipumassa Tainionkoskelle tullessani, eikä joulun raamatullinen sanomakaan enää läpäissyt kaikkea joulun odotusta. Joulukuvaelmasta luovuttiin kuitenkin vasta 70-80-lukujen vaihteessa, kun aiheesta alettiin tehdä yhteistyömaalauksia ja kollaaseja seinälle. Niiden tekemisen ideana oli tarkastella lasten kanssa Betlehemin seudun ympäristöä ja elämää monipuolisemmin kuin perinteisen kuvaelman harjoittelun myötä oli tapana. Päiväkodin koristeluunkin alkoi vähitellen tulla yhä enemmän lasten itse tekemiä juttuja, kuten suuret adventtikalenterit, joiden luukkujen takana saattoi olla pieniä runoja tai loruja. Samalla aikuisten keskenään tekemät somistukset jäivät yhä vähemmälle.
Vaikka joulukertomuksen uskonnollinen sisältö alkoi väistyä kaiken maallisemman touhotuksen edestä, alkaa jouluevankeliumi kehyskertomuksena näkyä uusin muodoin 1970-80-lukujen joulukuiden dia-dokumentaatioissa. Olimme vähitellen opetelleet kuvittamaan kehyskertomusten aihepiiriä suurina lasten yhteistyömaalauksina ja -kollaaseina. Yleensä niissä kuvituksissa ei ollut taiteellisia tai taidekasvatuksellisia tavoitteita, mutta joulukertomuksen kuvissa näyttää usein olleen hiukan sellaisiakin aineksia.
Erään joulun diakuvasarjassa nähdään tapettimosaiikkitekniikalla tehtyjä, vähän kömpelösti muotoiltuja joulukertomuksen henkilöitä kivisiä kaari-ikkunoita imitoivissa kehyksissä.
Näissä kuvissa konkretisoituu silloin vielä orastavan yhteisöllisen projektityöskentelyn idea: Koko ryhmän yhteisöllinen työskentely motivoituu kehyskertomuksen sisällöstä. Tarina kaikkine käänteineen luo lapsille tunnesuhteen käsillä olevaan aihepiiriin ja siitä nousevaan työskentelyyn. Kaikki tietävät, mitä ollaan tekemässä ja mihin se kuuluu. Siten kaikkien lasten ei tarvitse osallistua kaikkiin töihin ja vaiheisiin samanaikaisesti ja lasten huomio voi suuntautua välillä myös kehyskertomuksesta haarautuviin, usein leikkimiseen ja muihin vapaamuotoisempiin oheistoimintoihin. Lapset myös tuntevat niin konkreettisesti kuin emotionaalisestikin oman työpanoksensa merkityksen kokonaisuudelle. Näissä oheisissa kuvissa ei vielä ole mitään lasten omaa ideointia ja suunnittelua, josta tuli vasta myöhemmin projektityöskentelylle ominainen piirre.
Myöhemmin näihin joulukertomustöihin tuli myös tutkivampaa otetta. Yhtäältä katseemme kohdistui kertomuksen tapahtumapaikkojen miljööseen, luontoon, rakennuksiin, eläimiin ja ihmisiin ja heidän elämäänsä, toisaalta tutkimme alustavasti, miten näitä havaintoja voitaisiin ilmaista kuvaamataidollisin tekniikoin. Joulukertomuksen ympäristön piirteet olivat yleensä lapsille vieraita. Havainnoimme niitä kirjallisuuden ja monenlaisen kuvamateriaalin avulla ja sepitimme tarvittaessa omia tarinoita sellaisistakin ilmiöistä, joista ei ollut valmista havaintomateriaalia tarjolla.
Näistä materiaaleista ja tarinoista lapset tekivät omat havaintonsa ja niitä piirreltiin ja maalattiin monin tavoin. Nämä spontaanit ja nopeat työt olivat yleensä aluksi hyvin kaavamaisia lapsille ominaiseen tapaan ja lukemattomat variaatiot toistivat uskollisesti vakiintuneita kaavoja kerrasta toiseen hyvin pienin muutoksin. Tunsin toki ilmiön, mutta tulin lasten piirtelyä seuratessani ajatelleeksi, että voisiko niistä kaavoista ohjata lempeästi eteenpäin. Kai nämä lapset voisivat oppia ilmaisemaan havaintonsa niin kuin he kohteen näkevät, sen sijaan, että toistavat aikaisemmin opittua mallia tai kaavaa.
Autenttisen havaintomateriaalin puuttuessa Betlehemin ja lammaslaitumen visuaalisen asun tutkiminen ei ehkä ollut kaikkein otollisin aihepiiri uuden ilmaisutavan kokeilulle, mutta aloitimme sen kaikesta tuntemastamme epävarmuudesta huolimatta. Parin vuosituhannen takainen kuvitteellinen Betlehem osoittautui kuitenkin varsin antoisaksi harjoittelutarinaksi. Se kiinnosti lapsia ja siitä avautui monia tarkemman tutkimisen aiheita. Esimerkiksi lampaat ja paimenet kedolla - mikä niiden merkitys oli sen ajan yhteiskunnassa; kasvillisuus ja rakennukset - miten ja miksi ne olivat meiltä katsoen erilaisia; yön pimeys - mitä se vaikuttaa ihmisten elämään.
Lasten ohjaamisessa lähdimme siitä, että lapsille (ja miksei aikuisillekin) olisi ylipäätään hyödyllistä oppia katsomaan tarkasti sitä minkä näkee. Siihen olimme kyllä ohjanneet lapsia jo ”informaatioseiniksi” kutsumiemme kuvakollaasien yhteydessä. Mutta nyt näkökulma oli uudenlainen, koska seuraavaksi ajattelimme, että olisi hyödyllistä oppia kuvaamaan sitä, minkä näkee sellaisena kuin sen näkee. Se ei ollutkaan aivan helppo tehtävä juuri ns. kaava-asteen saavuttaneelle lapselle.
Aikansa kokeiltuaan lapset alkoivat hyväksyä sen, että esim. rakennuksia on maailmalla monenlaisia eikä supisuomalainen punainen harjakattoinen mökki ristikkoikkunoineen olekaan ainoa mahdollisuus talon kuvaamiseen ja sen, että taivas voi olla muunkin värinen kuin kirkkaan sininen. Uusi kokemus monelle lapselle oli myös öisen maiseman kuvaaminen. Jokainen ryhmän lapsista oli kertomansa mukaan ollut joskus ulkona pimeällä, mutta sen kokemuksen ilmaiseminen maalaamalla tuntui aluksi hankalalta. Musta tervapaperi maalausalustana auttoi paljon.
Vähitellen meillä alkoi olla koossa monipuolisia aineksia joulukertomuksen Betlehemin ja sitä ympäröivien lammaslaitumien ja paimenien kuvaamiseen yhteisessä seinämaalauksessa. Yksityiskohtien oikeellisuuteen emme kiinnittäneet erityistä huomiota ja lapset maalasivat paimenten kedon ja Betlehemin siluetin niiden mielikuvien mukaan, joita miljöötutkimuksissaan olivat saaneet. Voi olla, että näistä opeista saattoi muodostua lasten mieleen uudet kaavat, mutta jos niin, niin ne olivat kuitenkin vaihtoehtoja entiselle. Ja tammikuu toi tullessaan uudet aiheet ja ideat, joiden tutkimisessa lasten päähuomio suuntautui taas uusiin suuntiin.
Seppo Sarras
Varhaiskasvatuksen alalla mittavan uran tehnyt Seppo Sarras valmistui lastentarhanopettajaksi Oulun lastentarhaseminaarista vuonna 1973. Hän täydensi opintoja ensin Oulun yliopistossa 1973-1974 ja myöhemmin vielä Joensuun yliopistossa 1985. Työuran hän aloitti Imatralla päiväkodinjohtajana 1974. Vuonna 2003 Sarras siirtyi Helsinkiin, ensin Kallion päivähoitoalueen päälliköksi ja sitten Päivähoidon vastuualueen kehittämiskonsultiksi.
