Esiopetusta, taidetta vai mitä? – Tarinallisen leikin lähteillä osa 4
04/04/2022
Pallo – Fröbelin ensimmäinen lahja
21/04/2022
Tarinallisen leikin lähteillä - osa 5
Bonk-vaikutteinen esiopetus
Taiteilija Alvar Gullichsen loi 1990-luvulla hulvattoman ”Bonk Business Inc.” taideprojektin. Siihen kuului moniulotteinen jatkuvasti uusiin suuntiin haarautuva kehyskertomus, joka pilaili taide- ja businessmaailman kustannuksella. Projektin yleisölle näkyvimpinä konkreettisina tuotoksina syntyi vuosien varrella suuret määrät mielikuvituksellisia koneita ja laitteita, joiden Bonk-takuuseen kuului, etteivät ne oikeasti toimi ja sitä ideaa vahvistivat vielä vekottimien mielikuvitusmaailmoihin viittaavat nimet. Niihin aikoihin olin hiukan kiinnostunut lasten taidekasvatuksesta ja arvelin, että Bonk-ideasta tulisi hyvä kehyskertomus myös lasten taideprojektille.
Emme tietenkään ryhtyneet tarkemmin avaamaan lapsille taiteilija Gullichsenin projektin ironisen pilailevaa sisältöä, mutta emme kuitenkaan tyytyneet vain kopioimaan alkuperäisiä Bonk-teoksia. Kuvitteellisen, mutta Bonk-asiakirjoihin dokumentoidun Bonk-perheen tarinasta kehittelin 6-vuotiaiden ryhmälle soveltuvan kehyskertomuksen, joka orientoi lapset hämmästyttävään Bonk-maailmaan.
Esiopetuksellinen osuus alkoi ensin tutkimalla jättimäisiä rasva-anjoviksia, joiden liike-energia voitiin perheen esi-isän Pärre Bonkin vallankumouksellisen keksinnön avulla muuntaa sähköenergiaksi. Siinä keskustelussa avautui monelle lapselle ehkä ensimmäisen kerran alustava näkökulma aineen ja energian olemukseen. Anjoviksethan olivat kaikille tuttuja. Niitä oli helppo muovailla, koska näyttivät imatralaislasten mielestä muistuttavan kovasti tuttuja Saimaan muikkuja.
Aitoja Bonk-vekottimia ei ollut tarjolla havaintomateriaaliksi, joten tyydyimme tutkimaan niitä Bonk-museon näyttelykirjan kuvista. Kirjan kuvitus kiehtoi lapsia ja he tahtoivat heti rakentaa itse vastaavanlaisia koneita. Siinä pääsimme keskustelemaan taiteesta yleensä ja Bonk-taiteesta erityisesti. Lapsille valkeni, että Bonk-koneet eivät oikeastaan ole lelujakaan, vaan taiteilijan luomia artefakteja, joita voidaan tässä tapauksessa kutsua veistoksiksi.
Gullichsenin Bonk-veistoksia on enimmäkseen koottu monenlaisten teknisten laitteiden purkuosista yhdistellen kekseliäästi aivan eri maailmoista saatuja osia toisiinsa. Olin jo etukäteen kerännyt pienen varaston erilaisia käytöstä poistettuja radioita, nauhureita ja pieniä kodinkoneita, mekanon osia, laudanpätkiä ja muuta kellareiden kätköihin varastoitunutta roinaa sekä niiden purkamisessa tarpeellisia työkaluja.
Kolmantena esiopetustehtävänä oli opetella käyttämään työkaluja; ruuvimeisselit, pihdit, mutteriavaimet, vasarat, taltat, kairat jne., ja purkamaan niiden avulla kiinnostavia osia tarjolla olevista romuista. Niistä ryhdyttiin sitten kokoamaan jotain uutta mielikuvituksellista, sanalla sanoen taideteoksia.
Lapset eivät toimineet aivan ohjeen ja oletuksen mukaan. Saatuaan kiinni purkamisen tekniikoista lapset eivät tyytyneet purkamaan vain hauskan näköisiä osia irti kojeista, vaan he purkivat jokaisen romun alkutekijöihinsä viimeistä mutteria myöten.
Vasta sen jälkeen he alkoivat penkoa laatikoita, että mitähän niistä purkuosista voisi tehdä. Tässä kohdassa lasten ajatukset kulkivat eri reittejä kuin aikuisten. Kun taiteilija apulaisineen oli suunnitellut ja valmistanut mielikuvituksellisia koneita mielikuvituksellisiin tehtäviin, niin lasten mielessä oli yleensä joku tosielämän työ tai laite, josta he tekivät laatikoista löytyneistä osista oman leikkiversionsa, joka voisi leikisti toimia jossain leikissä, esim. Ruohonleikkuri. Osa lasten rakentamista koneista asettui kuitenkin tosi- ja mielikuvitusmaailman rajamaille, esim. Saappaanpesukone.
Seuraavana esiopetustehtävänä oli laatia näyttelykirja valmiiden töiden näyttelyä varten. Sitä varten piti saada kuvia niin rasvakalaveistoksista kuin Bonk-pastisseistakin. Valokuvaaminen olisi ollut yksi mahdollisuus, mutta projektin vastuuhenkilönä päätin kuitenkin, en muista enää miksi, että lapset tekevät omista töistään vielä kuvat pahvigrafiikalla.
Siinä yhteydessä opeteltiin painolevyn tekemistä, kuvan vedostamista, grafiikan merkinnät ja signeeraaminen. Niistä kuvista oli tarkoitus tehdä jokaiselle lapselle oma originaalivedoksin kuvitettu näyttelykirja. Kaikki kuvat saatiin valmiiksi, mutta kirjat jäivät tekemättä ja julkaisematta. Enkä muista sitäkään, miksi ei. Ehkä kesäkuu pääsi yllättämään ja loma alkoi.
Viimeinen esiopetustehtävä oli varsinaisen näyttelyn kokoaminen kotialueen reunamille asetelluille pöydille. Siinä lapset näkivät vielä, miten näyttelyn teosten tekijätiedot merkitään.
Luultavasti en tämän Bonk-projektinkaan edetessä pohtinut ollenkaan, oliko se pedagogisesti ja sisällöllisesti asianmukaista esiopetusta ja taidekasvatusta. Esiopetusryhmän lapset oppivat kuitenkin projektin myötä koko joukon uusia taitoja, asioita ja näkökulmia; sellaisiakin, joita emme olleet osanneet ennakoida. Tehtävät olivat moniosaisia ja niiden valmiiksi saattaminen otti oman aikansa, yhteensä noin 3 kk. Lapset olivat innostuneita koko projektin ajan ja työskentely oli hauskaa, monipuolista ja pitkäjänteistä. Pitäisikö sen muuta ollakaan.
Kuva 1. Haistelija. 1994. Työpari: Lauri Lehtonen, Minna Larvio.
Kuva 2. Vähän niin kuin radio. 1994. Työryhmä: Vuoksenniskan päiväkodin 6-vuotiaat.
Kuva 3. Leikkuri. 1994. Aino Rimpiläinen.
Kuva 4. Saappaanpesukone. 1994. Minna Larvio.
Kuva 5. Eräänlainen antenni. 1994. Lauri Lehtonen.
Kuva 6. Tarttuja. 1994. Suvi Kukanaho.
Bonk-terveisin,
Seppo Sarras
Varhaiskasvatuksen alalla mittavan uran tehnyt Seppo Sarras valmistui lastentarhanopettajaksi Oulun lastentarhaseminaarista vuonna 1973. Hän täydensi opintoja ensin Oulun yliopistossa 1973-1974 ja myöhemmin vielä Joensuun yliopistossa 1985. Työuran hän aloitti Imatralla päiväkodinjohtajana 1974. Vuonna 2003 Sarras siirtyi Helsinkiin, ensin Kallion päivähoitoalueen päälliköksi ja sitten Päivähoidon vastuualueen kehittämiskonsultiksi.
