Kertomus perustuu väitöskirjaan: Keränen, V. (2022) Moniulotteinen kosketus päiväkodin suhteissa: Kertomuksia varhaiskasvatuksen arjessa.

Väitöskirjassani tarkastelin kosketusta päiväkodin suhteissa, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle tutkimuksissa huolimatta siitä, että kosketuksella on tärkeä merkitys ihmisyydessä. Tutkimukseni haastaakin perinteisen hyvä kosketus – paha kosketus kahtiajaon sijaan pohtimaan kosketusta laajemmin arvoihin ja asenteisiin liittyvänä kysymyksenä. Tutkimuksessani nostan esille rakkauden osana päiväkodin kosketuskulttuuria.

Kertomus päiväkotipäivästä esitettiin Lastentarhamuseon Tieteiden yössä torstaina 9.1.2025.

Kertomus päiväkotipäivästä

Aamulla päiväkodin ovet ovat avautuneet ja ensimmäiset vielä unen tahmaiset lapset astuvat huoneeseen. Huoneessa Salli istuskelee punaisella sohvalla ja lapset nähdessään ojentaa kätensä lapsille: ”Huomenta, onpa mukavaa, että tulitte”. Lapset kiipeävät sohvalle ja likistyvät Sallin kainaloon. Siitä alkaa heidän yhteinen päivänsä: kiireettömästi, ihan vieritysten.

Lisää lapsia saapuu huoneeseen ja pian huoneen täyttää pikkuautojen surina, kotileikistä kantautuvien kattiloiden pauke ja puupalikoiden kolina, kun torni kaatuu lattialle. Kuuluu naurua, kiljahduksia ja kiistelyä. Huoneen nurkassa istuu lapsi itkien.

Laila, joka on saapunut työvuoroon Sallin kaveriksi, menee itkevän lapsen luo. Lapsella on äitiä ikävä. Urheasti hän yrittää pyyhkiä kyyneleistä märkiä poskiaan kuivaksi. Syliin lapsi ei halua. Hänelle on sanottu, että isot pojat eivät enää syliin mahdu. Laila yrittää silitellä lapsen hiuksia, mutta lapsi vetää päätään pois ja ilmoittaa haluavansa olla yksin. Laila lopettaa silittämisen, mutta jää lähelle lapsen viereen istumaan. ”Olen tässä”, hän kuiskaa.

Salli on mennyt selvittelemään kiistaa, jossa keskeisenä kysymyksenä on: kenellä pikkuauto oli ensin. Kiistelyn seurauksena Akseli on lyönyt autolla Onnia, joka nyt itkien pitelee osuman saanutta sormeaan. Salli selvittelee tapahtumien ketjua, jossa kiistan molemmat osapuolet kokevat tulleensa loukatuiksi. Salli toruu Akselia lyömisestä ja kehottaa lasta katsomaan miten paha mieli Onnilla on.

”Sinä tiedät mitä sinun pitää nyt tehdä”, Salli sanoo Akselille. Akseli menee Onnin luo ja kietoo toisen kätensä Onnin kaulan ympärille. ”Anteeks”, Akseli sanoo. Onnia itkettää kuitenkin edelleen. Hän ei halunnut Akselin halausta. Onnille on opetettu, että hänellä on oikeus päättää, kuka häneen koskee, mutta nyt sitä ei kysytty. Onnille ei jäänyt edes aikaa sanoa, ettei tahdo Akselilta halausta. Itku voimistuu. Salli ottaa Onnin sormen käsiinsä ja puhaltaa siihen kevyesti: ”Noin, nyt se parani. Mennään aamupalalle”. Salli lähtee Akselin kanssa aamupalahuoneeseen. Onni jää pyyhkimään kyyneleitään.

Pian aamupalan jälkeen on aika mennä ulos. Sataa vettä, joka tarkoittaa kurahoususirkusta. Aikuiset vetelevät jonossa seisoville lapsille kurahousujen renksuja kumisaappaiden päälle. ”Tännepäin!” kuuluu aikuisten kantava ääni. Lasten käsiin tartutaan, kun heitä ohjataan kohti naulakkopaikkaa. ”Nyt menet vessaan!” Lasta työnnetään selästä. Aamun hitaus ja rauhallisuus on tipotiessään. Aikuiset pyyhkivät hikeä otsaltaan, kun lapset kiemurtelevat ahtaissa sadeasuissaan.

Kun ulos vihdoin päästään, lapset hajaantuvat leikkeihinsä. Toiset kauhovat sadevettä ämpäreihin, toiset juoksevat rapakoiden läpi innosta kiljuen ja rapa roiskuen. Amanda kiertelee ympäri pihaa katsellen lasten leikkejä. ”Saanko mä ulkoilla sun kanssa?” kysyy äkkiä lapsi Amandalta. ”Mutta mehän olemme jo ulkona”, Amanda naurahtaa. Lapsi tarttuu Amandaa kädestä ja johdattaa häntä jatkamaan kävelyä. ”Mun lempiruoka on kalakeitto”, lapsi aloittaa keskustelun. ”Mikä sun?” ”No, minä tykkään myös kalakeitosta! Mikä sattuma, että meillä on lounaalla tänään kalakeittoa” Amanda iloitsee. ”Mun paras kaveri on Santeri, mutta se ei ole nyt päiväkodissa, kun se on kuumeessa”. ”Niin, se on kyllä harmi, mutta Santeri varmasti paranee pian” Amanda lohduttaa. Siinä he käveleskelevät käsi kädessä ympäri pihaa jutellen tärkeistä asioista.

”Mitä te teette?” muut lapset tulevat kysymään. ”Ulkoillaan” vastaa lapsi empimättä. ”Saadaanko mekin tulla?” ”Tietenkin”, vastaa Amanda. Ulkona kuljeskeleva letka kasvaa pitkäksi ja välillä lapset hajaantuvat omiin puuhiinsa. Yksi lapsi kuitenkin pysyy kiinni Amandan kädessä, kunnes päiväkodin ovelta kuuluu ruokakellon kutsu ja lapsi juoksee ovelle. Amandalle ulkoilu oli merkittävä. Käsi kädessä vaihdetut kuulumiset opettivat Amandalle uusia puolia lapsesta; sen että hän ikävöi ystäväänsä sekä sen, että lapsi, joka ei yleensä tule syliin, pitää käsi kädessä kuljeskelusta. Ja kalakeitosta.

Lounaan jälkeen ohjelmassa päivälepo. Lapset käpertyvät sänkyihinsä. ”Voitko tulla silittämään?” pieni tyttö kuiskaa Birgitalle. ”Tulen ihan kohta”, Birgitta vastaa ja menee lapsen luo, joka ei halua nukkua päiväunia eikä pysyä sängyssään. Kun Birgitta on saanut lapsen rauhoittamaan, hän menee pienen tytön sängyn viereen, joka jo nukkuu sikeästi peiton alla.

Kahvihuoneessa on iloinen puheensorina, kun Birgitta astuu huoneeseen. Kahvikupin ääressä hän pohtii ääneen: ”Minä kyllä tunnen suurta riittämättömyyden tunnetta. Toinen lapsi pyytää silittämään, mutta minä en ehdi koska minun pitää olla niiden lähellä, jotka eivät sängyssä muuten pysy. Pidän paikallaan niitä, koska se on heidän parhaaksi, vaikka ne sitä vastustaa ja samaan aikaan, ne jotka silitystä pyytää, jää ilman”. ”Niinhän se on! Tänään pihalla kuljin lapsen kanssa käsi kädessä koko ulkoilun ajan ja mietin, miten tärkeää olisi pysähtyä niihin kosketuksiin, jotka tulevat lapsilta itseltään. Siinä kuljeskellessa, minulle tuli tunne, että olen todella tärkeä sille lapselle juuri siinä hetkessä”, Amanda jakaa ajatuksiaan.

”Niitä kosketuksia on vaan niin paljon! Kun minä menen töistä kotiin, sanon omille lapsille, että älä tule vielä syliin. En halua, että minuun kosketaan. haluan olla hetken minä. Kosketus on ihana asia, kun se on lämmin, mutta joskus jopa se on liikaa”, Kaisa puuskahtaa.

”No mitä tulee tuohon lämpimään kosketukseen, niin pussaamisessa menee kyllä raja!” Anja ilmoittaa. ”Eihän me voida täällä toisten lapsia pussailla. Omia voi, mutta kun nämä lapset eivät ole meidän lapsia!” ”Mutta entä jos se on lapsen aloitteesta. Entä jos lapsi haluaa osoittaa, että tykkää ja tekee sen pussaamalla?” Amanda haastaa. ”Siinä tarttuu bakteerit eikä se ole konventionaalista! Ja jos joku ulkopuolinen sais tietää, että täällä pussaillaan, se ois iso juttu”, Anja puolustautuu. ”Mutta nämähän ovat pieniä lapsia. Ja kyllähän vanhemmat toivovat, että heidän lapsillaan olisi lämpimät suhteet meidän kanssa”, myös Siiri osallistuu keskusteluun.

”Mehän opetamme täällä lapsille myös kosketuksen tapoja koskettamalla heitä. Miten me heitä kosketamme, kertoo heille maailmasta. Kosketuksen kautta meillä on mahdollisuus kertoa lapsille, että maailma on lämmin ja rakastava ja että he ovat rakastavan kosketuksen arvoisia” Siiri pohdiskelee. ”Rakkaus?! Minä en lapsia rakasta. Rakastan työtäni, mutta lapsista välitän”, Anja jo hieman hermostuu. ”Niin, mitä eroa on välittämisellä ja rakkaudella? Entä jos lapset rakastavat meitä? Eikö se ole mukava ja palkitsevakin asia”, Amanda ehdottaa. Päiväkodin johtaja kuuntelee kosketuksesta käytävää keskustelua hiljaa. Hän pohdiskelee arvoja, joita keskusteluun liittyy. Kenen oikeus kosketus oikeastaan on? Onko aikuisella aina oikeus koskettaa lasta? Entä kieltää lasta koskettamasta? Millaisia oikeuksia lapsilla itsellään on koskettaa ja tulla kosketetuksi? Tai kieltäytyä kosketuksesta? Johtaja miettii hiljattain kuumana vellonutta #metoo-kampanjaa, jossa peräänkuulutettiin kaikille oikeutta omaan kehoon.

Johtaja tulee tulokseen, että vain harvoin lapselle tätä oikeutta omaan kehoonsa annetaan. Entäpä jos kosketusta miettii velvollisuutena? Mitä lämpimälle kosketukselle tapahtuu, jos se ajatellaankin vain velvollisuudeksi saada asioita tapahtumaan, kuten kurahousut jalkaan tai anteeksi pyytämään? Kosketus on niin itsestään selvä asia päiväkodissa, että siitä on tullut melkein jo velvollisuus, oikeuden sijaan. Kylläpä nämä ovatkin kimurantteja kysymyksiä, johtaja päivittelee mielessään. Näistä on syytä puhua henkilökunnan kanssa ja muistuttaa, että kaiken keskiössä on kunnioittava kasvatussuhde ja että parhaimmillaan kosketuksessa sekä lapsi että kasvattajat voivat tulla rakastetuiksi.

Virve Keränen

Kasvatustieteiden ja psykologian tiedekunta, Oulun yliopisto